Pikipiki sänkyyn.

Aamulla kun heräsin, oli armoton kiire. Melkeen nukuin pommiin, en onneksi ihan. Silti juoksemalla vaatteet niskaan ja alakertaan. Väsytti ihan sairaasti ja nenä vuoti ja kurkku oli kipiä. Hanna huuteli hyvät huomenet vessasta ja kun aloin vastaamaan, ei mulla tullut ääntä. Hienoa. Koko päivä on mennyt sitten vähän yrittäessä jaksaa selviytyä. Kuumetta en oo mitannu, eikä sitä varmaan oo, mutta muuten on kyllä ihan sairas olo. Onneksi kaikki oli tosi avuliaita ja Volker laittoi aamulla kaikki kuntoon, että mulla ei ollut niin paljon töitä.

Käytiin Iriksen kanssa aamulla torilla ostamassa perunoita. Mulla oli pipo ja käsineet, jonka seurauksena sain hymyjä ja nauruja osakseni. Voivoi. Saksalaiset ei tunne käsitettä talvi/syksy=käsineet käsineet ja pipo päässä. Voin kuvitella minkänäkönen olin kun katuja Iriksen kanssa siellä astelin. Silmät ihan sairaan näköiset ja ääni ei ees kulkenut, kun yritin niitä perunoita ostaa. Onneksi myyjä oli ihana ja palveli mua tosi ystävällisesti ja lahjotti jopa pussin, johon perunat laittoi. Se pussihan siis ois pitäny olla itellä mukana, mutta eihän se käynyt mulla mielenvieressäkään kun pihalle Iriksen kanssa lähettiin. Se oli siinä vaiheessa huolista pienin.
Voi Iris pieni, kun jouduttiin olemaan hiljaa melkeen koko aamupäivä, kun mulla ei vaan tullu ääntä. Torireissua piristi kummasti poika, joka pyöräili ohitsemme ja lauloi isoon ääneen. Nyt ei siis näkynyt enää steppaavia naisia, vaan laulavia poikia. Kyllä ne jotkut uskaltaa.

Loppupäivä meni ihan kivuttomasti ja pikkuhiljaa mun äänikin palasi. Hanna tuli vähän aikasemmin jopa kotiin ja mulla oli reilusti aikaa, ennenkuin orkesteri alkoi. Tänään ei ollut yhteissoittoa ollenkaan, vaan me soitettiin pelkästään jousisoittimien kanssa. Kaiken kruunasi se, että toinen alttoviulistimme Kathi oli murtanu sormensa ja ei ollut siis tietenkään harkoissa. Niinpä olin yksin. Soitin yksin alttoviulua siellä. Kiva siinä yrittää pysyä kärryillä, kun ei meinannut silmät pysyä oikealla rivillä. Mutta oli kyllä aika kivat harkat silti. Ei Axel, vaan siis se toinen mies jonka nimeä en muista, oli oikeen kiva ja neuvoi aina mulle oikeen selkeästi mitä piti tehdä, että varmasti ymmärtäisin senkin saksaa :D

Kotimatkalla tuli armoton nälkä ja mietin, että onkohan täällä kotona mitään syötävää muuta kuin leipää. Mutta mikä ihana yllätys täällä olikaan. Lättyjä. Nam. Ensin pistelin naamaan ruisleipää, jonka päällä oli raakaa sipulia ja sitten lättyjä. Kyllä siinä sairaankin suu hymyyn vääntyy.

Huomenna Meiken luo yöksi. Siistiä! Tosin vähän jänskättää, että millanen olo aamulla on. Toivottavasti hyvät yöunet auttais ja ois huomenna hyvä olo taas. Eli ei muuta kuin pikkuhiljaa jo nukkumaan. En millään nimittäin haluais perua sitä reissua. Liputkin oon jo ostanu ja kaikki.