Heikunkeikun eteenpäin, välillä sivulle, välillä taakse.

Eilen..en tainnut eilen päivittää. Eilen oli kuitenkin niin tavallinen keskiviikko kuin vaan voi olla. Mun analyysi on pysynyt kohillaan ja oli vaikea tottua siihen pitkään päivään, mikä eilen oli. Kummasti se kuitenkin meni ja päästiin iltaan.

Illalla kävin Volkerin kanssa yhessä konsertissa. Se oli sellainen tarinakonsertti, joka kertoi pienestä tytöstä. Nainen kertoi tarinaa ja mies aina soitti eri soittimia kuljettaen musiikin avulla tarinaa eteenpäin. Volker oli antanu mulle muutama päivä sitten kirjan, jossa oli se tarina, mutta enhän mä ollu sitä kerenny lukea. Niinpä oli tylsä ja hieno se konsertti. Hienon siitä teki se, että mies joka siellä soitti eri soittimia, oli tosi hyvä soittaan. Mutta tylsän siitä teki se, että en tajunnu siitä tarinasta mitään, jota se nainen siellä kertoi ja johon se koko konsertti perustu. Että semmosta tälläkertaa.

On se muuten jännä, miten eri tilanteissa voi kiinnittää erinäisiin asioihin huomiota. Varsinkin täällä oon huomannu sen niin monta kertaa. Mulla on ollut niin monta tilannetta, jossa ihmiset on puhunu ympärillä saksaa, tai vaikka eilen siellä konsertissa sen naisen puhe oli niin vaikeaa, että en tajunnu siitä yhtään mitään. Silloin kiinnitän kaikkeen muuhun huomiota. Kun en ymmärrä jonkun ihmisen puhetta, kiinnitän huomiota sen ihmisen ilmeisiin, eleisiin, katsekontaktiin, hymyyn, nauruun, sen ystävällisyyteen, sen aitouteen..kaikkeen. Sen vaatteisiin, pieneen yksityiskohtaan sen kengissä. Siihen, miten se nostaa kädellään lasejaan ylöspäin. Se on aika hassua. Jotenkin sen ihmisen oppii tuntemaan sillä tavalla myös. Niin monet asiat kertovat ihmisistä niin paljon. Joskus sanat valehtelee, mutta mikään muu ei valehtele.

Tämä mulla tuli tosiaan mieleen siitä, kun se soittaja mies siellä konsertissa, oli ihan Prison Breakin yhden näyttelijän näkönen. Jos en tietäis, että se ei ole saksalainen se näyttelijä, niin oisin sanonu, että juuri se, ois siellä lavalla saksofonia yms. soittanut.
Niin,voihan se olla kyllä niinkin, että oon vaan nyt kattonut sitä sarjaa ihan liikaa. Kenpä tietää.

Tänään aamu meni tosi vikkelää. Vietiin Iriksen kanssa Anna kouluun ja käytiin kaupassa. Kotimatkalla näin ensimmäisen naisen, joka oli kaikkea muuta kuin tyypilliset saksalaiset naiset korkokengissään nokka pystyssä. Tämä nainen tanssi kadulla. Näytti kahdelle muulle naiselle tanssiaskeleita. Steppausta. Olin taas kuin hangon keksi, vaihdettiin naisten kanssa muutama sananen. Kylläpäs piristi. Joku sentään saksalaisistakin uskaltaa olla kadulla oma ittensä. Kotona tein ruoaksi täytettyjä paprikoita. Jos joku ruoka on hyvää, niin se. Nam.

Päivällä olikin sitten ihan erilaista kuin aamulla. Silloin oisin tullu varmaan ensimmäisellä maitojunalla kotiin jos oisin voinu. Oon ollu jotenkin tosi väsynyt nyt tän viikon, koska nuha painaa päälle ja kurkku on kipeä. En tiiä onko kuumetta, ei varmaan, mutta kauheena ylimäärästäkään energiaa tai kärsivällisyyttä ei ole, jota tänään ois tarvittu. Anna oli päivällä jotain kaikkea muuta kuin reipas ja ihana kolmosluokkalainen. Jos lapsi voi olla joskus vaikea, niin sitä Anna oli tänään ja moninkerroin. Mikään ei ollu hyvin, mikään ei toiminu, mitään ei halunnu, mitään ei totellu. Vei Iriksen leluja, sotki huoneensa, ei syöny, ei totellu...huoh. Ja loppujen lopuksi meijän piti suorastaan juosta koululle, jossa sillä soittotunti alko. Siinä ei ollu itku kaukana kellään ja itkuja tulikin. Matkalla koululle Anna oli häpeissään miten oli käyttäytynyt ja kyseli, että mitä kerron Hannalle. Mä sanoin, että kaiken. Anna yritti kovasti selitellä, että miksi kaikki oli ollu sen mielestä pielessä. Ja ymmärrän kyllä, mun mielestä sen ikäisen lapsen pitäisi saada vielä leikkiä ja paljon. Ei olla aina menossa. Kukaan ei voi jaksaa sellaista, ei ainakaan 9-vuotias. Mutta minkähän au pair sille asialle mahtaa..pitää tehä vaan se, mikä mulle on tehtäväksi annettu. Eli käskeä Annan tehä ne asiat, mitä sen pitää tehä ja viedä se sen harrastuksiin.

No, Anna pääsi koululle, mä lähin vielä kotona käymään, kun Hanna tuli koululle meitä vastaan ja otti Iriksen. Kotimatkalla olin vaan tosi väsynyt ja kuuntelin vaan suomalaisia biisejä. Oli niin haluan kotiin- olo. Onneksi matkan pelasti naapurin mies, joka oli pihallaan, niin ja kun hain kotoa takin, niin Hanna ja Iris tuli portaissa vastaan ja Hanna anto mulle sämpylän matkaevääksi kun meen kaupunkiin. Hymy tuli takas huulille. Pienikin asia voi pelastaa ikävänä hetken. Niin ja meille rakennetaan tuonne alas kadunvarteen katos, johon voijaan aina jättää pyöriä ja lastenrattaita. Ette uskokaan kuinka se helpottaa elämää, kun ei tarvikaan joka ainoa kerta raahata sekä Iristä että rattaita 96 porrasta ylös. No, olihan se tieten hyvvää kuntoilua.

Kaupungilla menin vaan ja nautin olostani. Istuin ja söin jotain ihanaa makeaa rinkeliä, jonka ostin ja katselin kuinka ihmiset kiirehti kaupungilla, että joutaisivat ennen pimeän tuloa kotiin. Kävin myös vähän ostoksilla, jonka jälkeen Anastasiia tuli sinne. Oltiin sovittu että nähtäis tänään. Mentiin kahville, tosin mä söin, kun oli niin kova nälkä. Aika vierähti tosi nopeaa ja meillä oli tosi kivaa! Tajusin, siinä taas kuinka ihanassa perheessä mä täällä au pairina oon, kaikilla ei oo sattunu asiat niin hyvin. Mutta siitä joskus lisää. Nyt tulee taas muuten niin pitkää romaania. Mutta oli tosi kivvaa! Anastasiia on tosi mukana!

Sieltä kiiruhdin sitten kirkkokuoron kuoroharkkoihin. Voi että. Tykkään niistä ihmisistä niin valtavasti. Susanne tuli heti mun luo ja sanoi, ettei pääse kuoron jälkeen kahville, johon oltiin kaikki menossa, jotenka, että se hommaa mulle jonkin muun kyydin kotiin. ( se aina huolehtii, että mulla on kyyti kotiin, vaikken oo koskaan mitään ees sanonu tai pyytäny ) Se on niin ihana! Ja niin on kyllä Joachimkin. Se oli heti sanomassa, että hän vie mut kottiin. Niinpä oli taas kyyti, eikä tarvinnu huolehtia siitä, että kuinka pimeä ulkona on tai kuinka kylmä. Harkat oli huiput ja kuunneltiin muutama laulu, mitkä oli nauhotettu meijän konsertissa. Mutta mikä parasta, saatiin uusia lauluja, joista tykkäsin heti! Ja kaikista mahtavinta kaikessa oli se, että saatiin nuotti yhteen afrikkalaiseen lauluun, jota me ollaan laulettu Raahessa nuorisokuoron kanssa. Mun lempibiisi! Aivan mahtavaa! Vihjasin myös kuoronjohtajalle suomalaisista lauluista ja se aikoi ottaa ens kerralla joitain nuotteja mukaan. Hienoa!

Kuorosta mentiin ravintolaan kahville ja mulle oltiin niin herrasmiehiä, että tuli oikeen oikeen hyvä mieli. Istuin Joachimin ja muutaman muun laulajan kanssa, joiden nimiä en tiiä. Oli oikeen mukava ilta ja tutustuin myös hyvin meijän orkesterissa soittavan Mirjamin äitiin. Kohta tunnen niitten koko perheen ja jokaisen perheenjäsenenen ihan eri paikasta. Hauskaa. Illaan päätteksi sain kyydin kottiin ja Hanna sattui tulemaan just samaan aikaan omasta kuorostaan. Oli huippu päätös illalla purkaa Hannan kanssa asioita ja pitää ns. marttakerhoa. Niitä hetkiä sais olla lissää.

Nyt väsyttää ja kovasti. Jotenka nyt ei muuta kuin untenmaille.

Gute Nacht!