Viimeistä viedään.

Viimeistä viedään- päivitystä siis. En tiedä, onko tämä tämän blogin loppu vai tuleeko vielä myöhemmin loppusanoja. Tai voihan olla niinkin, että tämä jatkuu. Sitä en tiiä mitä tänne seuraavaksi tulis. Ehkä opiskeluahdistuksia, ehkä työkuvioita, ehkä uutta au pair elämää tai ehkä jotain muuta, mistä vielä ei puhuta. Paljon on ilmassa, mutta mistään en tiedä. Viimeistä varmaa päivitystä Saksasta viedään siis.

Huomenna lähtö kotoa on 6.45. Lähtö Saksan kodista, josta on tullut tosi tärkeä mulle. Jossa oon kohdannut niin ihania kuin surullisiakin asioita. Kodista, jossa oon tuntenut olevani kuin kodissani ja jonne on ollut kiva reissulta ja päivän päätteeksi palata. Kodista jossa oon vuoden asunut.

Eilen ja tänään oon pakannut ja pakannut. Ilmoitin eilen myös Ryanairille alttoviulustani ja ilmoitin, että otan mukaani yhden matkalaukun sijaan kaksi laukkua. Kun Hannan kanssa vähän sumplittiin asioita ja tavaroita, saatiin kaikki tavarat hyvin pakattua. Mutta täytyy myöntää, etten todellakaan tiiä, miten me tämän tavaramäärän kanssa selvitään lentokentälle asti. Tänään lähetin Suomeen myös 20 kiloa painavan paketin. Jotenkin kummassa sitä lisätavaraa vaan oon kertynyt.

Kävin tänään Joachimin kanssa jätskillä. Ajeltiin kaupungin läpi ja yritin ahmia silmilläni kaiken mitä vain silmieni eteen tuli. Niin ettei mikään muisto tai mikään paikka jäisi unohduksiin, vaan muistaisin aina.
Syötiin iso annos jätskiä ja muisteltiin kulunutta vuotta. Siitä on tullut mulle tän vuoden aikana vaan niin tärkeä. Lopuksi se laulo mulle vielä laulun ja niinpä lauloin myös sille. Kyyneleitä ei vaan pystynyt pidättelemään. Tuun varmaan aina muistamaan sen kuinka se ajoi talomme edestä pois käsi korkealla ulkona, että näin vielä tien päähänkin asti sen auton ja sen käden, jolla se vielä vilkutti.

Äskeen syötiin perheen kanssa viimeisen kerran iltapalaa yhdessä. Muisteltiin mun tuloa tänne ja sitä koomista tilannetta jolla kaikki alkoi. Oli jotenkin tosi haikeaa, vaikka olikin tavallaan ihan samanlaista kuin mitä tahansa muu ilta, koska eipä sitä näitten lasten kanssa rauhallisia hetkiä paljon löydä.

Yritän uskotella ittelleni, että oon vaan menossa lomalle Suomeen...muuten ehkä hajoaisin. Kahdeksan jälkeen Fabrice tulee hakemaan mut ja vietetään sen, Nastian ja Benjaminin kanssa viimeistä kertaa iltaa/yötä yhdessä. Vaikka monet vaikeat jäähyväiset on jo takana, on surullisimmat jäähyväiset vasta edessä. En tiiä, en todellakaan tiiä, miten voin sanoa niille kolmelle..jäähyväiset. En halua tehä sitä. Niistä on tullut ihan liian rakkaita mulle..mulla tulee niitä niin ikävä. Niin ikävä.

Oli ihanaihanaihana vuosi. Olen sanaton. Oli yksi parhaimmista vuosista ikinä.

Itkettää.

Maanantai, tiistai, kotiin.

Oli ihanaihanaihana viikonloppu!
Perjantaina viimeisen kerran P2:seen ja oli niin lystiä! DJ:lle kerrottiin Nastian synttäreistä ja niinpä niitä juhlittiin sitten kaikki yhdessä. Nukuttiin pitkään ja hartaasti ja lauantaina kello 17.00 mentiin juhlimaan synttäreitä vielä Nastian luokse. Tiedossa oli niin grillausta, syömistä, laulamista, pelaamista, tanssimista kuin juttelemista. Ja kaikkihan huipentu siihen, että oltiin pystytetty pihalle pari telttaa, joissa sitten seuraava yö nukuttiin. Tosin itse yö jäi aika lyhyeksi, kun ei maltettu millään mennä nukkumaan ja aamulla lähettiin jo kaheksan jälkeen ajelemaan kohti Holiday Parkkia. Sehän on siis huvipuisto ja hyvä sellanen onkin! Koko päivähän tuolla vierähti ja ois voinu olla pitempäänkin..mutta muutama tunti ennen sen sulkeutumisaikaa piti lähtä, koska siinä vaiheessa oltiin ihan märkiä. Mentiin nimittäin "puukelkkavesirataan" ja kun joku keksi myös itse roiskuttaa radalla vettä muitten päälle, eihän siitä tullut sitten enää loppua. Ja kun vielä alkoi oikeasti satamaankin, oltiin me todellakin kuin uitettuja koiria. Saatiin niin sääliviä kuin nauravia katseita osaksemme, koska tuntu siltä, että me oltiin siitä ihmismassasta ainoat oikeasti märät..no eipä se ollut ihmekään, kun sillälailla piti mennä siellä leikkimään..mm. Ja mitähän lie ihmiset siinä vaiheessa aatellu kun juostaan autolle ja koska ollaan ihan märkiä, hypittiin vain lätäköistä lätäkköön. Siinä vaiheessa oli ihan sama mitä teki, koska märkä oli kuitenkin. Oli kyllä lystiä!

Mutta..

Apua.

Huomenna on viimenen päivä täällä.

Apua.

En halua lähtä vielä.

Apua.

Tiistaina lähtö 7.00.









Apua.

Freitag, Samstag, Sonntag, Montag und heim!

Nyt on melkeen kaikki viralliset asiat hoidettu. Viimeisen kerran pääsin hieno-sana-tiede-sana-kielikylpyyn kun suunnistettiin Iriksen kanssa tänä aamuna kohti kaupunkia. Joskus puhuttiin Hannan kanssa, että hoidetaan viralliset asiat yhdessä, mutta kun ei aikaa löydetty, niin kohtasin pelkoni ja kävin itse selvittämässä asiat. Kaikki onneksi meni nappiin ja nyt on saksan tili suljettu ja oon virallisesti ilmottanut kaupungille muuttavani takaisin Suomeen.

Kyllä kirpas ja kovasti kun pankkikortti leikattiin ja maastamuuttoilmoituksen vedin melkein takaisin. Mutta ei kait se auta, nyt on kortti palasina ja maastamuuttoilmoituksessa monet leimat. Hyvästi Saksa. Hyvästi Edelfinger Str. Tulee ikävä.

Onneksi on vielä 4 päivää jäljellä. Onneksi.

Joskus ois kiva kun raha kasvais puussa.

Mää tuun tässä parin päivän aikana köyhtymään kyllä aikamoisesti. Ei riitä, että on kaikkia suunnitelmia viikonlopuksi, joihin sitä rahaa uppoaa, vaan nyt tulee armottomat laskut Suomeen menevistä paketeista. Saan ottaa lentokoneeseen 15 kilon laukun ja vaikka mulla on jo yks 20 kiloa painava pahvilaatikko pakattuna lähetettäväksi Suomeen, painaa mun laukkukin jo yli 18 kiloa. Eikä siellä ees vielä oo kaikki loput tavarat! Siispä sieltä pitää ottaa viiden kilon painosta tavaraa pois ja lähettää toinenkin paketti Suomeen. Voivoivoivoi. Oispa tullu halvemmaksi lentää Finnairilla, kun alttoviulustakin menee se nelisenkymppiä. Hyvästi au pair vuoden säästöt!

Wie komme ich zu einer Entscheidung?

Tässä on nyt aika paljon kaikkea ilmassa, jännittäviä aikoja, jännittäviä aikoja.

Mutta eilen tuli aika shokkiuutinen. Tämän perheen uusi au pair, siis jolle on ostettu jo liput ja jonka kanssa on jo sovittu muutama kuukausi sitten, että se tulee, oli lähettäny sähköpostia ja sanonu ettei tuukkaan. Tai no, oli sanonu, että on saanu opiskelupaikan ja ei oo ottanu sitä vielä vastaan koska halusi ensin puhua tämän perheen kanssa. Mutta mitäpä siitä on puhumista. Nyt on siis aika paha pulma. Pitäisi löytää uusi au pair ja pian. Nimittäin nyt alkaa kesäloma, mutta kuukauden päästä tarttee perhe taas uuden au pairin. Siis haku on käynnissä! Jos tiedätte jonkun, niin ilmoittakaa!

Mää oon niin kauan miettiny, että mitä ens vuonna teen. Oon niin pohtinu ja surenu, kun pitää lähtä täältä pois. Onkohan tämä siis mun juttu? Onkohan se mun juttu jäädä vielä toiseksi vuodeksi? Toisaalta oon ihan varma, ettei oo. Tämä vuosi oli kerrassaan aivan mahtava vuosi! On niin nauttinu ja oon saanu niin paljon. Mutta vuosi on aina vuosi. Sitten on kivaa vaihtaa taas uusiin tuuliin, niihin omiin tuuliin, mitä se elämä mulle antaa, mikä mun elämässä on nyt tulevaisuuden kannalta tärkeintä. Tarkoitan sitä, että sitten on aika alkaa miettimään mitä tuun tulevaisuudessa tekemään, mutta toisaalta, kuka sanoo, mitä se on ja missä se on. Muutaman kuukauden sisällä kaverit lähtis täältä pois ja mitä sitten. Olisi Benjamin puol vuotta kyllä vielä, mutta mitä sitten. Sitten itkisin yksikseni täällä. Toki toki täällä ois paljon muita kavereita, mutta monessa suhteessa ens vuodesta tulis niin erilainen, koska läheisimmät kavereit lähtis pois ja en tiiä, että haluaisinko sitä. Mutta mitä jos tää perhe ei löydä uutta au pairia..Tässä ois tilaisuus johon tarttua, mutta en tiiä, että mikä ois oikea ratkaisu.
En ois halunnu tähän tilanteeseen. Tai siis toivottavasti löydetään tähän ratkasu, siis juuri se oikea ratkaisu.

Oli aivan ihanaa eilen. Oltiin uimassa Solymarissa. Rakastan sitä, kuinka jokainen hetki mitä yhdessä vietetään kavereitten kanssa, on niin erityinen. Ei haluaisi koskaan, että ilta päättyy. Myöhemmin ajeltiin vielä kaupunkia ympäröiville kukkuloille ja katseltiin pimeän suojissa valoissa kylpivää Bad Mergentheimia. Oli niin kaunista.

Tämä hetki. Juuri tämä hetki on nyt täydellinen. Kutkuttaa. Elämä on kivvaa.

Miksi vastauksia ei voisi saada yhdessä kysymysten kanssa?

Nyt kaikki on kyllä ihan sekaisin, huh. Tai siis mun ajatukset ja mun tunteet ja kaikki on vaan nyt ihan sekaisin. En tiiä enää yhtään, että mitä aatella. Mutta nukuttu yö antaa ehkä vastauksia ja aamulla kaikki voi selvitä. Mitenhän sitä on tälläseen tilanteeseen päädytty..oonkohan mää halunnu tällästä.
Kaikki on siis mitä loistavimmin. Ei siis mitään huolta!

En vaan tiiä, mitä huominen tuo tullessaan. En tiiä mitkä ajatukset ja tunteet mulla pysyy ja mitkä lähtee. Outoa. Vähän kauhistuttaa tietämättömyys, tietäispä mitä sitä haluais.

Huh. Aika jännittävääkin.

Voi Maarit! <3

Nyt en millään malta oottaa kotimatkaa! :DDD

Ylläriä.

Oli kyllä menestysilta eilen!

Benjamin sujautti aamulla mulle meijän postilaatikkoon sen asunnon avaimen ja niinpä neljän aikoihin lampsin sinne mukanani kaks repullista tavaraa. Benjamin oli töissä ja niinpä pääsin yksin järjestämään paikkoja kuntoon. Muutaman tunnin päästä myös Fabrice saapui paikalle ja myöhemmin myös ite asunnon omistaja. Ja kun kello näytti vähän ennen kaheksaa, oli asunto koristeltu niin lipuilla, kylteillä kuin monella monella kymmenellä ilmapallolla. Pöytä oli katettu koreaksi ja ruoat ja jälkiruoat oli valmiina. Kun Nastia sitten koputti oveen ja astui sisään, raikui paljon onnea laulu -jopa 5 eri kielellä. Venäjän kieli oli vähän monimutkainen kyllä, mutta hyvin kuulemma pystyi ymmärtämään.

Oli niin villi ilta että. Voi olla, että Benjaminin naapurit eivät kauheen hyvää tykänneet. Mutta kyllä musiikki laitettiin hiljaisuuden tullessa pienemmälle ja ainakin yritettiin olla ainakin välillä vähän hiljempaa! Oli ranskalaista pääruokaa, suomalaista jälkiruokaa ja saksalaista jälkiruoan jälkiruokaa. Lahjoja annettiin ja yhdessä naurettiin ja itkettiin kyyneleet silmissä, kun tehtyjä videoita katseltiin. 22 kynttilää sai Nastia puhaltaa ja maljaa kohotettiin meijän ystävyydelle, joka kestää aina. Ilta oli täynnä naurua ja laulua ja tanssia ja kuvia ja breikkausta ja muotishowta ja vaikka ja mitä. Ja kun synttärisankari ei ollut osannut yhtään aavistaa, että mitä tuleman sinä iltana piti, oli kaikki ihan täydellistä. Täydellinen yllätys siis, jei!

<3

Enää 6 yötä..

Hetki lyö, viime hetki lyö.

Jotenkin mun on vaikea kirjottaa tänne enää. Toisaalta olis tosi paljon kerrottavaa, mutta toisaalta se ois aina vaan samaa. Samaa asiaa siitä kuinka mun päivät täällä vähenee ja kuinka on pitäny taas sanoa jäähyväisiä. Jotenkin kaikki päivät on puukattu ihan täyteen, tai siis mää oon puukannu ne ihan täyteen ja aamuisin sitten aina odottelen ihmeherätystä, että ei olisikaan väsynyt. Sitä ei oo vieläkään kyllä tapahtunut, mutta silti en malta mennä ajoissa nukkumaan. Nukkua voin sitten Suomessa. En osaa kertoa tänne niitä asioita, joita haluaisin. Tänne tulee raamit, sisällöstä on kivempi puhua kasvoikkain, vaikka tiiän, että kukaan, joka ei oo käyny täällä ja tavannu näitä ihmisiä täällä, ei voi tätä kaikkea niin ymmärtää. Haluaisin niin jakaa sen kaiken, mitä oon täällä kokenu. Mutta tiiän että se on mahotonta. Mutta haluaisin vaan niin kovasti.

Viikonloppuna täällä oli koko kaupungin kesäjuhla kaupungin puistossa. Joka paikka oli koristeltu tosi kauniisti ja kun päivä vaihtui iltaan, sytyttivät lapset kynttilöitä ympäri puistoa ja se näkymä oli henkeäsalpaavan kaunis, kun jokainen kynttilärykelmä muodosti jonkinlaisen oikean kuvion. Koko puistossa oli tuhansia ihmisiä ja siellä oli niin ruoka- ja juomatelttoja kuin lavoja, joissa oli paljon erilaisia bändejä ja orkestereja esiintymässä. Juhla päättyi päätöskonserttiin, jossa meijän orkesteri soitti. Ilta oli kaikinpuolin niin onnistunut ja siinä kerkesi niin laulaa, tanssia kuin soittaakin.

Se oli myös viimeinen kokoontuminen orkesterin kanssa, joten taas oli monien jäähyväisten aika. Yllätyin kyllä tosi iloisesti meijän orkesterin tiukasta johtajasta, joka tuli niin kovasti halaamaan ja kiittelemään kuluneesta vuodesta. Sain myös todistuksen, jossa oli todistus ja kiitos siitä, että olin soittanut siinä orkesterissa tämän vuoden. Olin kyllä aika otettu sen sisällöstä. Mutta vaikka juhlat siellä loppui, ei ne meillä loppunu ja niinpä matka jatkui vielä P2:een. Tosin mä olin ihan poikki ja nukuin suunnilleen vaan pöydän ääressä, kun muut piti hauskaa. Mutta kun oli vapaapääsy, niin eihän sitä passannu olla käyttämättä.

Sunnuntaina järjestettiinkin poikien kanssa Nastian synttärijuhlia koko päivän. Sillä tulee ens lauantaina 22 täyteen ja pitäähän sitä juhlistaa. Tehään sille videoita kaikista asioista, mitä me ollaan yhdessä tehty, ja onhan siinä ollutkin tekemistä. Mutta kun tietää, että mitä se sille merkitsee ja kun meillä on ollut niin hauskaa niitä tehdessä, niitä tekee enemmänkin kuin vaan mielellään. Tosin siihen on sitten kuulunut piiloutumista Nastialta, jäätelöllä leikkimistä tuhoisin seurauksin, vedellä läträämistä illan hämärtyessä, puiston rentoutumistuoleilla leikkimistä pimeän turvin, karkuun juoksemista ja vaikka ja mitä. On ollut kyllä niin antoisaa!

Tänään illalla olin orkesterikavereitten kanssa jätskillä. Ei siis todellakaan niitten kaikkien kuudenkymmenen, vaan Elenan, Mirjamin, Lauran, Nicolen ja Alisan. Siitä on nyt pitempi aika kun ollaan kaikki oltu yhtäaikaa kerralla koossa, siis muuallakin kuin orkesterijutuissa. Oli kyllä mukavaa ja lähtö taas haikeaa..Mutta perjantaina saatetaan nähdä vielä, koska sillon alkaa kesäloma täällä ja kaupunki järjestää suuret juhlat koulun päättäneitten kunniaksi. Niinpä mennään mekin varmaan katsomaan meininkiä siellä, jonka jälkeen matku jatkuu Nastian synttärijuhlia viettelemään.

Huomenna siis Nastian yllärijuhlat ja viikonloppuna "yhdessä suunnitellut viralliset juhlat"!

Tahtosin niin vetää vähän kellon narusta ja säätää sitä kulkemaan vähän hitaammin. Enää 7 päivää jäljellä.

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa...

Jäähyväisiä on vaikea jättää, liian vaikea.

Nyt on yhdet tai siis aika monet jäähyväiset takana. Oli kirkkokuoron grillijuhlat ja niin ollen se oli myös viimeinen tapaaminen kirkkokuorolaisten kanssa ennen mun paluuta Suomeen. Ja tuntuu niin pahalta.

En osannut aavistaa, että se olis niin vaikeaa.

Punaiset silmät kertoo enemmän kuin tuhat sanaa..

Sanaton.

Kyllä rukous kannattaa.

Oon terve kuin pukki! Tai ainaki verikoe oli positiivinen!

Tuli melkeen itku.

Kyllä Jumala pitää huolen.

Kokeita ja harmaita hiuksia.

Kävinpäs tänään sitten verikokeissa. Kerrassaan ei niin karmiva kokemus, kuin olin luullut. Kyllähän tuo kirpas kun neula puskettiin ihon alle, mutta muuten aika kivutonta. Tai no pitihän mun pää kääntää poispäin, en kyllä ois pystyny katsomaan, mutta aikalailla tunnen kyllä ylittäneeni itseni. Tosin lääkäri vastusti ensin verikokeen ottoa, mutta onneksi lopulta ymmärsi huoleni ja hoiti asian. Nyt tosin on edessä lääkärin loma ja muuta, joten tuloksia saakin sitten odotella pidemmän tovin. Kunpa mitään ei löytyis. Mutta toivossa on hyvä elää, uskossa paras.

"Tapahtukoon sinun tahtosi."

Inhoan kaikenmaailman verojuttuja. En oo joutunu niistä vielä Suomessa huolehtimaan, koska tuloilla mitä oon vuodessa tienannu ja alaikäisenä ei ees tarvi maksaa veroja. Nyt ollaan sitten veroajassa ja kun se kaikki pitää hoitaa vielä Saksaksi niin kyllä tulee harmaita hiuksia. Kyse on siis ollut alttoviulun ostosta ja koska maksu tulee Suomesta on mun pitäny olla tässä välikappaleena. Tosin ne miehet, joiden kanssa oon kauppaa tehny, luulevat, että tiedän kaikesta kaiken ja tuntuu, että ne luettelee vaan kaikenmaailman yrityssanastoa vaan sana sanan jälkeen, ihan vain mun kiusaksi. Tosin verojuttuja on pitäny hoitaa jo niin paljon, että alkaa se sanasto jo pikkuhiljaa ollakin mun päässä. Mutta kunhan nyt joku ees ensiksi mulle suomeksi selittäis ne kaikenmaailman kuviot, niin sitten sitä ois ehkä helpompi ymmärtää saksaksikkin ja saati sitten selittää eteenpäin. No, jokaisesta asiasta ja tilanteesta oppii jotain uutta.

Ollut kyllä ihan älytön viikonalku. Ensin olin toivoa täynnä, sitten tuli romahdus ja vetelin syväänhenkeen usiammin kuin kerran ja nyt taas ootan innolla ens vuotta. Miten kaikki on jotenkin mennytkin niin, että yhtäkkiä on niin hyvä olla. On oikeen kutkuttavan jännittävää, vaikken tiedäkään todellakaan, mitä ens vuonna teen. Mutta on niin kutkuttavaa, mitä kaikkea sitä onkaan tarjolla..En vissiin oikeen sovi siihen muottiin, että koulu, opiskelu, työ ja perhe. Aikataulutettuja kaikki. Taijan olla vähän liian seikkailunhaluinen, mutta vain viisaasti.

Vainoharhaisuuttako, toivottavasti.

Ollu kyllä hullunmylläkkä päivä. Hanna oli vähän sairaana ja lupasin sitten kattoa lapsia muutaman tunnin päivällä, vaikka siis oli vapaa päivä. Oltiin puistossa, jossa tuli kaikki ihanat ja huonot muistot mieleen. Ihanat tapahtumat, mutta sen jälkeiset ei-todellakaan-niin-ihanat-seuraukset iskostui päähän ja sitten tyyliin hyppelin kiveltä kivelle ja tarkkailin ympärilleni kokoajan ja pelkäsin kokoajan, että kohta joudun uudestaan tekemään lääkärikierroksen, jonka jälkeen lääkekuurista ei meinaa tulla loppua. Musta on tullut ehkä vähän vainoharhanen. Huomenna meen uudestaan lääkäriin..on ollut outoja asioita ja haluan olla varma, että kaikki on hyvin. Ihan sama vaikka nauraisivat mut pellolle mun vainoharhaisuuden takia, mutta parempi katsoa kuin katua. Kunhan ois vaan tarpeeksi voimaa..jospas..ja kunpa kaikki oiskin vaan mun vainoharhaisuutta.

Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa, eli 14 päivää enää jäljellä. Apua.

Mihin minä kuulun? Mikä on tehtäväni?

On ollu vähän sekanen päivä. En tiiä yhtään, että mitä suunnitelmia yläkerran iskällä on mun varalle. Tahtosin jo niin saada tietää, mutta vielä ei oo selvinny. Ovia sulkeutuu ja jotkut eivät vieläkään sano mitään. En tiedä mistä ovesta meen sisään ja milloin meen sisään, jos meen.

Oli vähän vaikea aamu, mutta..
"Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen."

Toisaalta on tullut paljon uusia mielenkiintoisia ovia, jotka houkuttelee oikeen kovasti. Odotan sitä päivää, että pääsen kunnolla tarkastelemaan ja päättämään, mitä seuraavaksi.

Kävin tänään kirkkokuoron Simonella. Se on niin monta kertaa kutsunu kylään ja nyt vihdoin ja viimein menin siellä käymään. Simone on 25 vuotias vissiin, mutta asuu vielä vanhempiensa luona. Siinä menikin ilta tosi rattosasti kun poristiin kaikki neljä yhdessä. Aivan tosi mukavat vanhemmat kyllä! Simonen isä on ollut kunnon maailmanmatkaaja ja se kerto kaikkia kokemuksia eri maista. Tekis niin mieli mennä joskus sinne uudestaan ja kysellä lisää, mutta tällä reissulla se ei taija enää onnistua..harmi kyllä.

Huomenna on vapaapäivä ja iloitsen siitä jo nyt. Huomenna aijon nukkua pitkään, pitkästä aikaa.

Bonjour Madame, let´s sing a song!

Enää kaks viikko ja kaksi päivää! Ei, en halua lähtä! Ei..en yksinkertasesti halua vielä lähtä.........!

Ei saa käsittää väärin kuitenkaan. On ihanaa tulla Suomeen, ihanaa päästä kotiin, ihanaa nähä perhe ja ystävät. Mutta. En oo vielä valmis lähtemään. Täällä on vielä kaikki ihan kesken. En oo vielä valmis jättämään tätä kaikkea taakse. En vaan oo valmis. Pala nousee kurkkuun. Tää on niin vaikeaa. Kokoajan tulee asioita tilanteita, jotka on viimeisiä. Yritän viimeiseen asti nauttia niistä sydämeni kyllyydestä, en halua menettää yhtään tilannetta, haluan elää ja kokea ne kaikki.

Oon niin rakastunut. Oon niin kahden maan kansalainen, monessa mielessä. Yritin etsiä eilen asioita, joiden takia haluaisin lähtä täältä. Asioita jotka täällä ei oo hyvin. Mutta ei se mitään auttanu, ahistaa silti, jos vaan aattelinkin lähtöä. Ihan ku sellanen näkymätön koura puristais sydäntä.

Tämä viikko on ollut yhtäjuoksemista. Ei oo ollut todellakaan aikaa istua ja levähtää. Osaksi siihen on ollut syynä konsertit ja esiintymiset ja harjoitukset, osaltaan oma halua nauttia jokaisesta päivästä kuin viimeisestä ja mennä viilettää töitten jälkeen kavereitten kanssa aina johonkin. Torstaina olin ensimmäistä kertaa omassa huoneessani yhentoista aikaan illalla, sillon olin vihdoin vapaa. Olin tosi väsynyt, mutta tarvin aikaa myös vaan itselleni ja piti vaan olla vähän aikaa ihan rauhassa, ennenkuin menin yöunille.

Perjantaina oli sama homma. Illalla oli kirkossa meijän orkesterin konsertti ja se oli menestys. Muutama kappale ei ihan niin hyvin menny, ku ois voinu mennä, mutta yleisö oli haltioissaan ja kirkko oli ihan täynnä. Saatiin myös soittaa ylimääräinen kappalekin, joka olikin kaikista huipuin. Konsertin alkuosa koostu klassisesta musiikista ja toisessa osassa päästiin musikaalien ja elokuvamusiikin pariin. Oli hienoa! Toivottavasti saisin jostakin käsiini myös videon, niin näkisin myös sen ite katsojan silmin ja korvin.

Lauantaina lähettiin N:n F:n ja Nastian gastperheen sukulaistytön kanssa Strasbourgiin! Nyt on siis jo myös Ranska valloitettu. F on asunu siellä ja niinpä se tunsi paikat ja johdatti meidät ympäri kaupunkia. Siinä oli taas yks kaupunki, jonne haluan joskus uudestaan! Tosi kaunis kaupunki! Tapasin myös pari suomalaista, joka oli tosi harvinaista tällä seudulla ja löysin myös mukaani kahdet kengät. Yks kohokohdista oli paatilla ajelu ja sen jälkeen ravintolan terassilla istuminen, samalla kun syöntii sen alueen perinneruokaa. Aurinko paistoi kauniisti ja kaksi poikaa säestivät syömistämme basson ja haitarin voimin. Eipä ois voinu enää paljon elokuvamaisemmaksi mennä. Sitä onnentunnetta joka oli, ei pysty edes sanoin kuvaamaan.
Käytiin myös kauniissa puistossa, jossa nähtiin 4 hääparia. Yksi pari oli afrikkalainen ja yks mies siitä juhlaporukasta tulikin kysymään multa, että tykkäänköhän kenties afrikkalaisesta kulttuurista. Voi että kun osui niin oikeaan! Olin vissiin niin haltioituneen näköinen kaikesta siitä afrikkalaisesta kulttuurista ja siitä meiningistä mikä niillä siellä oli. Se on jotain vaan niin erilaista mihin Suomessa on totuttu. Enhän mä tosin ymmärtäny yhtään, mitä se mies mulle sanoi, koska mun ranskantaito rajoittuu tervehtimiseen ja oman nimen yms. sanomiseen. Mutta onneksi tulkkimme F oli mukana ja kommunikointi onnistui. Myöhemmin illalla yks hääseurueista vietti hääjuhlaa puiston ravintolassa ja laulu kuului ulos asti. Niinpä oli meillä omat juhlat ja tanssi ja laulu raikoi myös lahden toiselle puolen.

Oltiin sitten vasta yöllä kotona ja tänään olikin jo niin vaikea nousta ylös, että huhhuh. Univelat senkuin kerääntyy ja kerääntyy. Vaikka kaikilla oli täällä aamulla kiire, kerkesin onneksi mäkin laittaa itteni kuntoon, ennenkuin piti jo lähtä kohti kirkkoa. Kuoronjohtajamme kysyi torstaina voisinko laulaa tänään soolon. Lupasin kattoa nuotteja. Eilen olin sitten Ranskassa joten en päässyt harjoituksiin, mutta niin sitä sitten tänään pikaharjotusten jälkeen ennen jumalanpalveluksen alkua, lupasin, että laulan sen soolon. Oli mahtavaa! Kaikki meni niin hyvin ja sai laulaa taas kunnolla sydämestään. Yhdelle kirkkokuorolaiselle jouduin sanomaan jo tänään hyvästit, koska se ei tule enää torstaina grillijuhliin, jotka kirkkokuoron kanssa vielä pidetään.. Oli tosi haikeaa. Lupasin, että tuun käymään kylässä niin monesti kuin vaan joudan ja pääsen!

Mulla on tosi sekainen ja haikea mieli. Mutta oon tosi onnellinen.

Kaunis maailma.

Tehtiin Iriksen kanssa tänään palapeliä yhdessä. Yhtäkkiä Iris otti mua kädestä kiinni ja sanoi " sää oot Eeta kiltti". Kohta se katto mua uudestaan silmiin ja totesi: " mää tykkään susta". Miten se voikin olla niin hellyyttävä ja niin rakastettava. Mitenhän mää tuun pärjäämään ilman sitä pikkupalleroa. On tässä vuoden aikana koettu ja tehty sen kanssa vaikka ja mitä ja vängälläkin siinä on aika tärkeä suhde muotoutunu, puolin ja toisin.

On se Iris kyllä melkoinen vitsiniekkakin ja rakastan sitä, kuinka joka päivä saa itekkin todeta jotain uutta. On ollut tosi opettavaista kattoa maailmaa välillä lapsen silmin. Siihen maailmaan ei oo kuulunu pahoja asioita, vaan siihen on kuulunu etanoita tien varressa, kypsiä kirsikoita puussa, juuri puhjenneita kukansilmuja, leppäkerttuja ikkunoissa, sadepisaroiden leikkiä ja kaikkea sitä, mitä vanhoilla ja viisailla aikuisilla jää monesti huomaamatta.

Kunpa sitä ite kukainenkin osais nauttia välillä myös niistä pienistäm, mutta sitäkin ihanemmista hetkistä ja asioista.

Suunnitelmia ja saunomista.

Tehtiin äsken suunnitelmia ajalle, jollon oon jo Suomessa. EI EI. En voi tehä vielä suunnitelmia Suomen ajalle. Toisaalta ne oli tositosi kivoja suunnitelmia ja innolla ootan niitten toteutumista, mutta ei, ei vielä. Miksen vaan vois yhistää tän kaiken. Tahtosin niin kovasti. En halua päästä toista menemään, en vaan taho.

Sekaset ajatukset nousee aina illalla mieleen. Mun kirjanen ystävien sivuista on vihdoin tullut päätöksen. En voi muuta kuin sanoa KIITOS. Kiitos kaikille, jotka siihen jotain kirjoittivat, piirsivät tai muuta taitelivat. Se on ollut ihan tosi tärkeä mulle täällä mun matkani aikana. Monet itkut on tullu kun uuden sivun on saanut aukaista ja on saanut lukea, mitä jollakin seuraavalla on ollut sanottavanaan. Iso kiitos menee Hannalle, joka sen kirjan kokosi ja sai kasaan. En voi kyllä kyllin kiittää. Kiitos, oot rakas<3

Käytiin tänään illalla uimassa B:n ja F:n kanssa. En ookkaan tienny, että täällä on niin iso ja hieno uimahalli! Oli monta allasta ja hieno hieno liukumäki :D ja oli jopa monta erilaista saunaa! Tosin mua häirittee niin paljon se, kun saunat ja saunojen pesutilat on naisille ja miehille yhteisiä. Siis erikseen on toki pukeutumistilat ja suihkut, mutta jos haluaa mennä saunaosastolle, on siellä ne yhteisiä kummallekin sukupuolelle. Kun kysyin yhdeltä mieheltä, että saadaanko me mennä saunaan pyyhkeet päällä, katto se mua virnuillen ja sanoi, että tokihan sitä saa pyyhkeen ottaa mukaan, mutta saunassa se pitää ottaa pois päältä ja siis uimapukujahan ei saunoissa sallita. Hyi että, kun meni kylmät väreet jo pelkästä sen virnuilusta. Onneksi siellä oli myös peräti yks sauna pelkästään naisille ja jätin ne muut nakuilemaan sinne ihan keskenään ja suunnistin naisten saunaan. Tosin siellä naisten saunassa ei ollu ku 85 astetta, eikä löylyäkään saanut ite heittää. Yhteisellä puolella oli suomalainen sauna, joka oli kuulemma tosi kiva. Ehkä yritän ens kerralla myös sinne suomalaiseen saunaan ja jos joku tulee valittaan mun pyyhkeestä, niin se saa kyllä kuulla kunniansa. No ei..mutta tympäsee vaan tommoset ihmesäännöt, jos pyyhekin muka on kielletty. En tykkää.

Mietteitä.

Mun kännykästä on pudonnut takakuori ja jos se kolahtaa ees vähänkään, tippuu akku äkkiä pois. Niinpä tapahtui juuri eilen illalla kun olin menossa nukkumaan ja laittanut kännykän jo herätysvalmiuteen aamua varten. Yritin asettaa puhelimen nätisti viereiselle pöydälle, mutta niin se vaan kolahti siihen ja akku putosi. No, ei siinä auttanu kuin laittaa akku paikoilleen, ottaa suomen puhelin, kattoa siitä kellonaika ja laittaa herätyskello uudestaan päälle.

Aamulla puhelin sitten piippaa ja mua väsyttää ihan älyttömästi. Koko talo on ihan hiljainen ja ulkonakin jotenkin hämäräntuntusta. Yleensä siihen aikaan Iris juoksee energisenä ympäri taloa, mutta nyt oli ihan hiljaista. Heräs epäily, että onkohan mulla soinut kello väärään aikaan. Mutta ei..kännykkä näyttää seittemää. Sitten tajusin kattoa myös suomen puhelinta ja se näyttää samaa aikaa. Oijoi. Mulla on suomen puhelin suomen ajassa eli siis tunnin eellä ja enhän mää sitä eilen väsyneenä tajunnut ja olin akun putoamisen seurauksena laittanu myös saksan kännykän suomen aikaan. Kylläpä tympäs kun olin herännyt tuntia liian aikasin. Kyllähän mä menin vielä uudestaan nukkumaan, mutta oli siinä jo sen verran kerenny herätä, että uni ei oikeen enää tullu ku muutamiksi hassuiksi minuuteiksi.

Meijän yks naapureista on vihdoin ja viimein häädetty asunnostaan. Syytä en tiiä, mutta kylällä kuiskitaan, että se ois häirinnyt asukkaita ja ettei ois maksanu vuokraansa ajoissa. Viime kesänä tämä perhe sai vuokranantajaltaan kirjeen, jossa kerrottiin, että se naapuri on saanut häätöilmoituksen. Mutta niinpä se mies on silti aina vaan tähän asti tuolla asustanu. Tosin mää oon ollu täällä jo 11 kuukautta ja oon nähnyt sen miehen..mm..noh, voi yhen käden sormilla laskea. En oikeen tiiä, että mikä se mies on miehiään, joten ehkä ihan hyvä, että se lähti. Mutta en tiiä, että miten reilusti ne asiat hoidettiin, sillä yks päivä tänne vaan ilmesty se vuokranantaja muutaman miehen kanssa ja ne vaan tuli ja vaihto sen miehen asuntoon kaikki lukot, jotta se ei pääse enää sisään. Toki en tiiä läheskään niitä kaikkia kiemuraisia kuvioita, joita tähänkin juttuun varmasti liittyy, mutta jotenkin tuntuu vähän omituiselta. Mutta nyt on yks asunto tuossa jo tyhjillään. Onpahan meillä ollut Iriksen kanssa lisää pihaa, missä leikkiä. Saapa nähä löytääkö se vuokranantaja uudet vuokralaiset, kun tämäkin perhe pian muuttaa ja tässä talossa kun ei mitään hurraamista sinänsä oo.

Eilen testasin netissä yhtä sivustoa jonka kautta saa soittaa puhelimella ilmaiseksi Suomeen ja aika moneen muuhunkin maahan. Kyllä netti on sitten kätevä.

Sateen jälkeen.

Tuntuu, että iso taakka ois otettu pois mun harteilta. Lääkekuurit ja kaikki pitäis olla ohitse. Toki rukousta saa jatkaa edelleen ja oisin siitä hyvin kiitollinen. Mutta nyt sain päätökseen asian, joka on pitänyt hoitaa jo kauan sitten ja joka on aina vaan kummitellut mun mielessä. Kävin lääkärissä ja lääkäri kertoi kaiken näyttävän oikeen hyvältä. Hänen mielestään tarvetta ylimääräisiin verikokeisiin ei oo ja vasta sitten tehtäis verikoe, jos olisi paljon lihaskipuja tms. Mutta tällähetkellä tunnen oloni hyväksi ja lääkäri vakuutti, että ne kivut kyllä huomaa, jos niitä ois. Vettä sato kun poljin lääkäriin, mutta kun lähin sieltä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Siltä myös musta tuntui. Jotenkin se kaikki harmaus, joka on tuon asian ympärillä pyöriny, selkeyty ja aurinko alkoi paistaan myös sinne pieneen kohtaan, joka on kokoajan huolehtinut ja pelännyt pahinta, eikä oo täysillä pystynyt nauttimaan elämästä.

Kävin maksamassa myös viimeisen lääkärimaksun ja ensimmäistä kertaa maksoin sen pankissa itse. Olin erittäin ylpeä, että osaisin hoitaa sen asian ja ymmärsin mitä mun piti tehä, ilman kenenkään muun apua. Turhaan olin siis jännittänyt sitäkin. Ennen oon maksanu kaikki aina kortilla tai käteisellä suoraan, mutta onpahan nyt kokeiltu laskujen maksamista pankissa koneellakin. Oon kyllä maksanut itteni ihan kipeiksi noilla lääkärimaksuilla, mutta kyllä sitä terveyden eteen onkin valmis maksamaan.

Tahtoisin keksiä jotain erikoista kiitosta meijän kirkkokuorolaisille. Haluaisin kiittää niitä tästä vuodesta ja näyttää niille, kuinka paljon ne ihmiset mulle on merkinny ja merkitsee. Mutta en tiiä vielä, että mitä tekisin. Toisaalta varmaan laulan niille jonkun laulun, koska lauloin myös jouluna ja musiikki kertoo monesti paljon enemmän kuin ne kiitos ja heippa-änkytykset, joita harrastin esim. kielikurssin viimesessä kokoontumisessa. En vaan tiiä, että minkä laulun voisin laulaa. Suomea ne ei ymmärrä, eikä varmaan englantiakaan kaikki. Pitäis siis olla saksaksi. Mutta en tiiä yhtään, että mikä se voisi olla.

Pitää vissiin panna aivoriihi pystyyn.

Peace, Santana!

Tänään oli ensimmäisten jäähyväisten aika, tai heippojen. Jäähyväiset kuulostaa liian lopulliselta ja liian surulliselta. Vaikka jäähyväiset laulu onkin ihana.

Kokoonnuttiin tänään meijän kielikurssilaisten kanssa, mukaanlukien myös opettajamme. Vaikken erityisemmin ihan kaikkien kurssilaisten seurasta niin välitä, niin oli kyllä kivaa popsia jätskiä yhdessä ja vaihtaa viimehetken kuulumisia. Osotteita ja muita vaihettiin ja kun tuli hyvästien aika, meinas se olla vähän vaikeaa. Sillon katoaa niin kaikki sanat, eikä muistakaan sanoa kaikkea sitä, mitä haluais. Onneksi nyt täytyi sanoa hyvästit vaan kielikurssilaisille, tämä oli vielä ihan helppoa. Kun halasin Nastiaa ja Fabricea tajusin, että 29.päivä tulee olemaan sitten kyllä niin vaikea. Onneksi nämä hyvästit oli niitten kanssa vasta harjottelua. Meillä on onneksi aikaa vielä nähä ja paljon. Ainakin kolme viikkoa.

Hyvästejä on vaikea jättää.

Tänään kuitenkin ilta pelasti surullisen päivän. Puol kuuden aikaan Joachim soittaa meijän talon edestä, että oonko valmis. No olinhan mä, vaikken osannutkaan odottaa sen tulevan. Noh, jätettiin auto meijän kadulle ja käveltiin kaupunkiin, jossa ihmismassa jo vyöryi konserttipaikalle. Siellä sitten yhdessä tuhansien muiden ihmisten kanssa katsottiin ja laulettiin ja tanssittiin ja hurrattiin Santanan tahtiin. Voi että oli niin hyvä! Liput oli kyllä ihan kirskurihintaisia, mutta se oli kuulemma Joachimin jäähyväislahja mulle ja sain puskettua sen kouraan vaan 20 kiitokseksi, enempää se ei hyväksyny. Oli kyllä ihan mahtava jäähyväislahja. Oli niin hieno meininki ja niin hyvää musiikkia!

Kotimatkalla tajusin, että oho. avain on kotona. Hävetti niin paljon, enkä tienny, että mitä voisin tehä. Lopulta jouduin nielemään ylpeyteni ja soittamaan Volkerin ja Hannan kännyköihin. Mutta kun ei kummastakaan kukaan vastannu, jouduin soittaan kotinumeroon, että joskos joku aukaisis mulle oven. Hanna oli jo nukkumassa ja sehän heräs. Onneksi lapset sentään nukku rauhallisesti ja jatkoivat tuhinaansa vaikka puhelin soikin.

Huomenna ois orkesteriharkat kymmeneltä. Tekis kovasti mieli mennä soittaan, koska soitetaan huomenna yhtä tosi kivaa kappaletta, mutta tekis niin mieli nukkua huomenna pitkään. Mutta ei kait se auta, kun panna kello herättään ja polkasta aamulla koululle.

Miksi ei voisi pitää kaiken, onko pakko luopua?

Elämässä on kerrassaan vaikeita asioita. Vaikeita päätöksiä.

Mun päivät täällä vähenee ja ajatus kauhistuttaa joka päivä vaan enemmän.

Toisaalta tosi aikaset aamun herätykset on poissa ja pääsee asumaan omaan kotiin, jossa saa tehä aina sitä mitä haluaa, eikä tarvi aina miettiä, että mitähän tämä perhe haluaa ja sitten tehä vasta sitä, mitä ite haluaa. Esimerkiksi se, kun on lähössä jonnekkin ja pitää käydä suihkussa. Aina pitää suunnitella niin, että muu perhe ei tarvi kylpyhuonetta. Koska niitten tarpeet menee kuitenkin aina eelle ja sitten tulen vasta minä. Eihän ne sitä oo silleen tietenkään sanonu, mutta niinhän se on. Oon au pair ja töissä täällä, nämä asuu täällä. Muutenkin ootan sitä, että saan huoletta mennä sillon nukkumaan kun huvittaa, herätä sillon ku huvittaa, eikä tarvi aatella, että mitä muut aattelee. Tai saan vaikka mennä keskellä yötä keittiöön juomaan teetä, jos siltä tuntuu tai voin huoletta kulkea aamulla yöpuvussa tai olla koko päivän tekemättä vaikka mitään, jos siltä tuntuu.

Toisaalta oon niin kotiutunu tänne. Tämä kaupunki on tullut tosi tutuksi. Tiiän mistä löytyy mitäkin, tiiän oikoreittejä, tiiän missä kaupassa on halvinta. Kadulla kun kävelee, tulee tuttuja vastaan, naapurit moikkaa ja jää poriseen. En oo vaan vieraana täällä, vaan tää kaupunki on ottanut mut vastaan ja tehny mun olon kotosaksi täällä. Mulla on harrastuksia, joista on tullu osa elämää. Joka viikko polkasen pyörällä laulamaan tai soittamaan, meillä on esityksiä ja se rajoittaa muuta elämää, koska on joskus tiukkojakin aikatauluja, mutta se kaikki on vaan ihanaa. Oon tullut tärkeäksi osaksi orkesteria ja kuoroa, enkä oo vaan joku laulaja tai soittaja, joka tuossa muutaman kuukauden pyörii jaloissa. Rakastan saksan kieltä, rakastan kuulla sitä, eri murteita ja eri aksentteja. Rakastan puhua saksaa. Saksan seutu on tosi kaunista, minnetahansa melkeen menee, saa ihastella sen loistokkuutta ja ennenkaikkea puhtautta. Saksan kulttuurihistoria on tosi mielenkiintosta ja ne kulttuuriperinteet, joita vaalitaan täällä vielä tänäkin päivänä, on jotain niin sellasta, mistä suomalaisena on kyllä välillä tosi kateellinen. Ihmiset kunnioittaa menneitä ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisista. Täällä ei pelätä ulkomaalaisuutta ja jokainen ihminen otetaan vastaan sydämellisesti, oli se sitten siperiasta tai suomesta.

Mutta kaikista isoin ja tärkein asia, mitä mulla jää ikävä on ystävät. Kun tulin tänne ja en tienny, että mihin suuntaan lähtisin(tarkotan, että mistä voisin oikeesti löytää ystäviä) aattelin jo, että no, kyllähän se 9 kuukautta menee, vaikka ei kunnon ystäviä löytyiskään. Aluksi iski jotenkin sellanen epätoivo, että enhän mää tiiä, että mistä niitä ystäviä vois ees löytää ja missä tutustua ihmisiin. Mutta jotenkin se tie aina vaan vei sellaisiin paikkoihin, missä oli ihmisiä ja ennenkuin huomasikaan, oli tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja niistä oli tullu osa elämää ja niistä oli tullu tosi tärkeitä. Huomasi, että kun oli vähän aikaa erossa, tuli jo ikävä. Huomasi, ettei ollut yksin ja avun tarpeessa pystyi turvautumaan ystävien apuun. Tulevaisuus pelottaa, koska kun lähen Suomeen, jakautuu ystävät sitten eri paikkoihin. Saksaan lähtiessä oli paljon helmompaa, vaikka Suomeen jäi kaikki ystävät, koska pystyi aina aatteleen, että no 9 kuukauden kuluttuahan mä tuun jo takas. Mutta nyt on ihan eri tilanne. En tiiä millon tuun Saksaan takas, en tiiä millon meen Ukrainaan, en tiiä millon meen Ranskaan. En tiiä, millon nään täällä saadut ystävät uudestaan. Jotkut asiat on myös täällä vielä kesken. Haluaisin tehä ja nähä täällä vielä paljon asioita. On myös ihmisiä, joihin haluaisin tutustua vielä paljon paremmin ja toivon ja rukoilen, että aika antaa siihen myöten.

On sellanen tunne, että sydän revitään kahtia ja en tiiä, että miten voisin pitää sen kokonaisena. Ja aikaa täällä on vielä ja enää 24 päivää.

Vanhoja ystäviä- uusia ystäviä.

Oon aika sanaton viikonlopusta. Tai siis kerrottavaa ois niin paljon, että en tiiä, että mistä alottaa.

Meijän nelikko matkasi Salzburgiin ja ei ois kyllä voinu paljon parempaa matkaseuraa silloin olla. Matka oli aika hikinen kun piti seittemän tuntia istua junassa, jossa ei aina ollut mitään tietoakaan tuuletuksesta. Mutta lopussa kiitos seisoo ja pitkän matkustuksen jälkeen ja asemalla juoksujen jälkeen saavuttiin viimein Salzburgiin.

Meillä oli tarkotus yöpyä Gasthaus Christinessa ja koska se on pieni majatalo, olin ollut ihan vain sähköpostilla rennosti yhteydessä majapaikan pitäjään ja niinpä meillä oli yhtä rennosti paperilla ohjeet, että miten me sinne majapaikkaan yleesäkään päästäis. Onneksi saksalaiset kuin itävaltalaisetkin on auttavaista kansaa ja muutamien uusien tuttavuuksien avulla päästiin oikealle asemalle. Siinä vaiheessa iski kyllä epätoivo, kun kaikki oli ihan väsyneitä päivän jälkeen ja asemalla meijän edessä avautui iso mäki, jonka päällä se majatalo jossain oli. Pimeässä, pikku katuvalojen loisteessa taivallettiin isojen matkalaukkujen kanssa eteenpäin ja lopulta vihdoin ja viimein saavuttiin perille. Itse majatalon emäntä ei ollut silloin paikalla, vaan ovessa oli lappu osoitettuna meille ja avain nätisti etukäteen sovitussa paikassa.
Talo oli tosi kaunis ja huone oli tosi tosi kiva. Oltiin päätetty, ettei nukuta sinä viikonloppuna yhtään, mutta niinpä se tuhina alkoi vaan vuorotellen jokaisen suunnasta kuulua.

Vasta seuraavana aamuna tajuttiin sen paikan mahtavuus. Näkymä oli ihan henkeäsalpaavan kaunis. Kuulostipa jotenkin hohdokkaalta, mutta sitä se kyllä oli. Majatalo sijaitsi korkean mäen päällä josta avautui näkymä koko Salzburgiin ja sen takana siintäviin vuoriin. Ihan uskomattoman hienoa! Herättiin siis aikasin ja heti aamupalan jälkeen lähettiin kohti keskustaa. Päivä meni kierrellessä niin uudessa kaupungissa kuin vanhassakin. Nähtiin linnaa ja kirkkoja ja torneja ja aukioita ja puistoja ja Mozartin kotitaloja ja edelleen aivan ihania maisemia. En voi siis muuta kuin suositella ja suositella Salzburgia, menkää ihmeessä sinne. Aivan tosi kaunista.

Illalla oli suunnitelmia suuntaan jos toiseen, mutta lopulta päätettiin viettää iltaa majatalolla. Oli ihan pimeää ja leiriydyttiin eväinemme majatalon takapihalle. Ainoa valo mikä tuli, oli se valomeri, joka heijastui keskustan valomerestä. Oli kaunista ja aika meininkiä. Kun tuli kylmä, siirryttiin sisälle ja toivon hartaasti, ettei meijän viereisessä huoneessa nukkunut ketään. Tai siis toivon, ettei siellä ollut ketään, koska ne ei kyllä ihan varmasti saaneet sinä yönä nukuttua..oli ota tai jätä- viimenen Salzburg ilta ja sellasta menoa se kyllä sitte olikin! Yep.

Sunnuntaina suunnattiin monien mutkien kautta Salzburgin suolakaivoksille. Saatiin kauniit suojavarusteet ja sukellettiin yli sadan metrin syvyyteen, niin lautalla, liukumäillä kuin junillakin. Jälleen kerran jotain sellasta, mitä ei voi sanoin kuvailla.

Sunnuntai päivällä matka jatkui sitten kohti Münchenia ja sieltä muut jatko kotiin ja mä jäin sinne. Manu oli yhdessä sen kahen kaverin kans mua hakemaan asemalta ja siitä alkoikin sitten sellanen seikkailu että. Käytiin kattomassa Saksa-Espanja peli Münchenin stadionilla yhdessä 50 000 ihmisen kanssa, käytiin vesihiihtämässä, kiertelemässä Heidenheimia ja loppuaika otettiin rennosti nauttien siitä, että pitkästä aikaa taas nähtiin. Ah, niin ihanaa.

Kotimatka sitten ei ollutkaan sitten niin yksiselitteinen. Ensin nousin vahingossa väärään junaan ja tajusin sen vasta kaukana lähtöpaikasta. No ei siinä auttanu kuin jäädä Ulmissa pois ja kysyä sieltä neuvoa. Katselin ensin ite aikatauluja, mutta kun mistään ei ottanu mitään selvää, päätin kysyä. Oli aika murskaavaa..ei mennyt enää yhtään RE junaa, jolla oisin päässy kotiin. (siis hitaampaa junaa, joihin mulla oli lippu) Iski vähän kauhistus.. No sitten päätin, että ihan sama..tämän kerran maksan enemmän ja kysyin nopeimpien junien aikatauluja..niitä oli menossa vielä yksi. No äkkiä sitten vaan lippua ostamaan ja odottelemaan junan saapumista. No, sitä odottelua sitten kestikin, juna oli nimittäin 15 min liian myöhässä. Lopulta se kuitenkin tuli, mutta kun saavuttiin mun junanvaihtoasemalle, huomasin kauhukseni, että seuraava junani, johon mun ois pitäny jo vaihtaa, oli jo menny! Olin yksin jossain hitsin Aalen- kaupungissa ja mun juna kotiin oli menny. No yritin vielä aatella positiivisesti ja yritin selvitellä juna-aikatauluja. Mutta kauhukseni sieltäkään ei mennyt enää yhtään, ei ees nopeannopeaa junaa Bad Mergentheimiin. Sillon iski kauhu. En tienny missä olin, tai siis tiesin missä kaupungissa olin, mutta en yhtään tienny, että missäpäin Saksaa se sijaitsi, että mihin suuntaan mun pitäis mennä tai mitä tehä. Kaiken kruunasi se, että mulla ei ollut enää lantinlanttia mun saksalaisessa liittymässä jäljellä.

Onneksi oli kuitenkin vielä suomalainen liittymä ja niinpä tein pikapika puhelun perheen äitille ja onneksi se otti tilanteen vähän haltuun ja käski mun mennä Stuttgartiin menevään junaan. Tosin ei meillä ollut hajuakaan, että miten mää sieltä taas jatkaisin matkaa, mutta hyppäsinpä kuitenkin siihen junaan, tietämättä yhtään, mitä tuleman pitäisi. No lukuisten puhelujen ja kysymyksien jälkeen, Hanna ilmotti mulle, että mun pitää jatkaa Heilbroniin ja sieltä mut tulee hakemaan yks niitten perhetuttu, jota en ollu koskaan nähny ja että meen niille yötä. :D Okei, eipäs siinä. Seikkailua siis kerrassaan.

Vähän hävetti ja vähän eka tympäski mennä joillekin ihan oudoille ensin yötä, kun ois ollu jo ihana palata kotiin nukkumaan viikonlopun univelat pois. Mutta kun pääsin tulevaan yöpaikkaani, oli se kyllä huippua. Niin ne Jumalan suunnitelmat on vaan ihmeelliset. Perheen äiti on suunnilleen Hannan ikäinen ja me innostuttiin sen kanssa jaarittelemaan keittiön pöydän ääressä pitkälle yöhön ja pelailtiin samalla suomalaista lautapeliä. Siis perheen äiti oli suomalainen. Ei ois millään malttanu mennä nukkumaan, mutta pakkohan se oli, koska aamulla mulla lähti juna kotiin jo ennen seittemää. Olin Marjan luona(perheen äiti) kuin hotellissa ja aamulla se kyyditsi vielä mut asemalle ja tuntui, kuin se kaikki olis alunperin suunniteltukkin niin tapahtuvan, että meen sinne yötä jne..

Nyt oon kotona ja pitkän työpäivän jälkeen oon ihan lopenuupunut. Nyt äkkiä pikapikaa käymään kaupassa ja sitten pikkuhiljaa jo rauhoittumaan nukkumaan. Uni tulis kyllä jo heti, jos sille antais vaan mahollisuuden.

<3