Tienviittoja näkyvissä.

Tänään on ollu mieletön päivä, yhtäkkiä monet asiat on selkiytyneet. Oon saanut pienistä langoista kiinni ja sitonut ne yhteen. Nyt ne ei oo enää ihan sekasi ympäriämpäri, vaan kokonaiskuva mun hommista, aikatauluista ja tästä paikasta on pikkuhiljaa selkiytymässä.

Aamulla oltiin lasten ja Hannan kanssa reippaina ja herättiin aikasin, jotta oltiin kaheksalta valmiit lähtöön. Vaikka eilen kaikki toimistot ja virastot ja niiden ihanat nyrpeät virastotätit oli ihan kummallisia, tänään kaikki toimi loistavasti! Mentiin mukavan sedän luo ja jätettiin nutturanainen yksikseen pöytänsä ääreen, josta se kyllä kovasti meitä näreissään tuijotti. Juuri se nainen oli tentannut Herbrichtien edellistä au pairia ja valittanut vaan kaikesta. Ehkä sillä on kaunoja au paireja kohtaan...tai suomalaisia. Mene ja tiedä, mutta onneksi se kiltti setä oli paikalla. Se oli jopa niin kiltti, että käski mun täyttää vain yhden paperin, otti kopioita mun passista ja semmosista ja tsimpsalapim.. oleskelulupa asia oli selvitetty! mahtavaa! 10 pistettä ja papukaijan merkki!

Kotimatkalla käytiin aivan mieletön keskustelu Hannan kanssa. Itseasiassa se taisi alkaa eilen, kun Hanna yhtäkkiä kysyi multa, että muistanko mihin jehovan todistajat oikeen uskovat. Siitä sitten päästiin asiasta toiseen ja lopulta keskusteltiin uskosta. Tänään jatkettiin siitä mihin päästiin ja selvisi, että iltarukoukset tässä perheessä rukoillaan ja Raamattu löytyy, niin ja Anna laulaa evankelisluterilaisen kirkon kuorossa. Sen tarkemmin en alkanu kyselemään, enkä edes tahtonut. Ois kuin kivi ois pyörähtäny poies sydämeltä. Nyt ei tarvi pelätä, että nämä ateisteja ois. Eihän siinä silleen mitään, kyllä mä täällä voisin silti olla, mutta nyt voin ihan huoletta soittaa punaisen laulukirjan lauluja, laulaa lasten kanssa hengellisiä lauluja tai mennä johonkin kirkon juttuihin mukaan, ilman että saan kauhean vihaisia katseita tai kommentteja. Kyllä rukouksiin vastataan.

Käytiin myös toinenkin hauska keskustelu, joka sekin helpotti oloa kummasti. Yhtäkkiä jälleen kerran kotimatkalla Hanna sanoi mulle, että sano Reeta jos oon väärässä, mutta musta tuntuu että se oot vähän erilainen au pair kuin se meidän edellinen. Mietin hetken että mitähän ihmettä se tarkottaa mutta samantien se jatkoi kertomalla, että se on saanut musta sellaisen kuvan, että en halua mennä joka päivä baariin ja diskoon ja iltaa viettämään johonkin, toisinkuin edeltäjäni. Täällä nimittäin kaikki on aina baarissa tai jossain. Ja jotenkin kaikki mitä aktiviteettejä voi olla, on yleensä baarit. Hanna ja Volkerkin on puhunut mulle myös paljon baareista ja kaikesta ja kun nyt käytiin Hannan kanssa tämä keskustelu, muuttui asiat vähän. Hanna innostui suuresti kun kerroin että mua ei tosiaan huvita ihan joka ilta baarissa istua. Kyllähän iltaa voi käydä kavereitten kanssa viettämässä, mutta mä tykkään olla vähän eri tunnelmissa kuin se mitä sieltä baarista yleensä haetaan.
Niinpä alettiin yhdessä suunnitella mulle jotain aktiviteettejä ja kohta niitä olikin jo roppakaupalla.

Kun saavuttiin kotiin, soitti Hannan yhden puhelun ja se oli sitte sillä sovittu. Ens viikon perjantaina alan soittamaan kamariorkesterissa tai kvartetissa tai jossakin. En oo ihan varma kuinka paljon soittajia siinä on. Hanna kyllä sanoi että se orkesterin johtaja ei oo paras mahdollinen, koska sillä ei ois vissiin oikeesti tarpeeksi pätevyyttä ja Volkerin pitäisi johtaa sitä. Volker on siis viulisti ja musiikkikoulun rehtori ja voitte kuvitella kuinka innossaan se on siitä, kun alttoviulisti on tullu taloon. Ehkäpä joskus soitetaan sen kanssa yhessä.. Mua vaan oikeen hävettää kun se aina kuunteluttaa mulla kaikkien huippujen viulistien levyjä ja monet on sellasia joista mä en oo koskaan kuullutkaan. http://www.volkerburkhart.de/ Tuoltapa löytyy Volkerista kuvia ja siellä voi myöskin kuunnella sen soittoa. :P Kaikista parasta siinä soittojutussa on kuitenkin se, että pääsen jonnekin soittamaan ja se, että siellä ne soittajat on mun ikäisiä tai suunnilleen mun ikäisiä!

Puhuttiin Hannan kanssa myös kuoroista ja se nosti mulle kaksi kuoroa esille tavallaan valittavaksi. Ehkäpä alotan toisessa..se ois ainaski unelmientäyttymys jos se onnistuis. Nyt jo ikävä Raahen nuorisokuoroa. Onhan täällä kyllä vaikka ja mitä mahollisuuksia, mutta niitä pitää kattoa tässä sitten kun se normaali arki alkaa. Ehkä jalkapalloa, kielikurssi ainakin, laulutunteja, soittotunteja..ja semmosta. Valinta on vaikea.

Tänään siivottiin myös koko talo. Mun tehtävä oli imuroida talo ja olihan siinä urakkaa. Mutta nyt on ihanaa kun on siistiä jälleen. Mutta toisaalta, talo jossa on 2 vuotias pieni vipeltäjä, voi ruoantähteitä löytyä jo muutaman minuutin päästä ties mistä. Mutta se on elämää se.

Päivällä Anna lähti kaverille ja mä lähdin Iriksen kanssa leikkipuistoon. En ollut käynyt siellä koskaan aikaisemmin ja tiesin vain suunnilleen että missä se on. Mutta lähdettiin silti ja eihän meillä ollut mitään ongelmia löytää perille, koska mulla oli mun pieni 2 vuotias hoitolapseni oppaanani. Kun mä en tiennyt mihin suuntaan piti mennä, oli Iris nokkelana ja näytti mulle oikean reitin. "Eikkipuitto eikkipuitto", se huusi ja osotti sormella. Ei sitten muuta kuin suunnistamaan sormen osottamaan suuntaan ja löysimme perille. On se Iris fiksu likka. Käytiin myös ettimässä Iriksen kanssa yhtä markettia, mutta sitten kävelin rattaitten kanssa niin syrjään ja ohi, ettei edes Iris osannut auttaa tien neuvomisessa ja niinpä hylkäsin haaveeni käydä sillä reissulla kaupassa ja päätettiin lähtä kotiin. Huomenna pitää mennä entistä tuttua reittiä, jonka ehkä jo osaan, vaikken siellä ookkaan vielä koskaan ilman Hannaa ja Volkeria kulkenut..

Illalla kun mun vapaani tänään alkoi, olin jo ihan poikki. Oltiin oltu niin paljon pihalla ja univelatkin painoivat niin, että iltapalan syötyäni tulin huoneeseen vaan koneelle. Ei tehnyt kuitenkaan mieli olla vaan koneella ja koska ulkona oli niin nätti ilma, päätin lähtä lenkille. Kävin Volkerin luona kartan kanssa ja hän neuvoi mulle hyvän tien. Tämä talo on siis mäen rinteessä ja kun nousee tästä talon kohdalta rinnettä vielä vähän ylös, pääsee hyvälle metsäreitille. Niinpä kävin vähän juoksemassa metsässä ja kaupungin laidalla. Rakastuin tähän maisemaan. Täällä on niin nättiä. Polku vie metsään, polun kummallakin puolella puut kaareutuu kauniisti polun päälle ja omenapuista on pudonnut tielle omenoita sinne tänne. Aurinko on laskemassa ja polulta on suora näkymä alhaalla laaksossa olevaan kaupunkiin. Päätin, että jonain päivänä meen polun varrella istuvalle penkille vaan istumaan ja vaan katsomaan kuinka aurinko laskee vuorten, anteeksi, mäkien taakse.

Nämä lapsethan puhuvat siis suomea ja saksaa. Annan kaiken kunnioitukseni heille ja ihailen heitä tän takia. En ymmärrä miten Irikselläkin onnistuu ensin puhua vaikka mun kanssa suomea ja samantien ihan samaan hengenvetoon huutaa Volkerille jotain saksaksi. Uskomatonta. Se on just täyttäny vasta kaksi vuotta. Tosin tässäkin asiassa on omat vaikeudet. Iris vasta opettelee puhumaan ja s ja r ja h on sille välillä tosi vaikeita. Niinpä joskus saa miettiä tosi tarkkaan kun Iris puhuu, sillä ei yhtään edes tiedä, että puhuuko Iris suomea vai saksaa, saati sitten että mitä hän tarkottaa. Mutta onneksi Iriskin on nyt aika hyvin oppinut, että mulle suomea, Annalle suomea, Hannalla suomea ja Volkerille saksaa. Eilen Iris kyllä katto mua tosi ihmettelevästi kun sanoin sille jotain saksaksi.. Ehkä Iris aattelee että se saksa on sellainen sen ja Volkerin ihana salakieli. Huippua.
Tää kielijuttu toi kyllä järkytyksiäkin..Anna puhuu suomea aikalailla siis kirjakielellä. Ja koska mä oon sellanen, että mulle tarttuu kaikki murteet tosi helposti, niin on huomannut että oon välillä selittänyt lapsille jotain ihan kirjakielellä! Kun sen tajusin, järkytytin niin paljon, että lopetin sen puhumisen siihen paikkaan ja vaihoin takas ihanaan ja vahavaan oulun murteeseen. Saapa nähä miten tämä onnistuu.

Muutaman ei-niin-loistavan asian oon täällä talossa huomannut..ensinnäkin... Yöt on kylmiä, saa olla paljon vaatetta. Toiseksi, toisen vessan lavuaari on niin pieni että kun kasvot pesee saa sen jälkeen luututa myös varmasti lattian. Ja kolmas asia, nämä portaat natisee ihan kauheesti. En uskalla yöllä kulkea portaita kun pelottaa että kaikki herää. Ja jos unohtaa jotain kolmanteen kerrokseen kun on 2 vuotiaan palleron kanssa menossa pihalle ja on jo alakerroksessa ja vielä tekee sen vielä kaksi kertaa ja ei se portaiden ramppaaminen ole ihan herkkua. Saati sitten kulkea pihalla olevat 100 rappusta alas ja huomata, että kukaan ei ollut muistanut jättää rattaita alas,joten lähtä niitä lapsen kanssa sitten hakemaan uudestaan ylhäältä ja sitten lasta toisessa kädessä pitäen ja rattaita toisella kädellä työntäen yrittää päästä alas ja toivoen, että rattaiden pyörät osuvat lankuille, joita pitkin ne saa alas. Ainakin ollaan saatu paljon kuntoilua tänään. Kaikesta voi löytää siis jotain positiivista. Positiivisella asenteella mennään.

Mutta nyt silmiä painaa jo kovasti. Paljon tuli tekstiä taas. Ois niin paljon kerrottavaa mutta seuraavalla kerralla lissää sitten.