Pienisuuri romaani.

No nih. Täällä sitä ollaan. Istun uudessa omassa huoneessa, ikkunasta näkyy vuoret. Tiedän, Saksassa ei ole oikeen vuoria, mutta Suomen näkökulmasta tämä kaupunki on vuorten syleilyssä. Vuorten laaksossa, pieni kaupunki nimeltään Bad Mergentheim. Nimi tulee jostain hienosta jutusta, joka mulla meni ohi, kun isä Volker selitti sen mulle ensimmäisellä automatkalla lentokentältä kotiin. Hymyilin vaan ja nyökyttelin päätä ymmärtäväisen näköisenä. Silloin päätin, että harjoittelen seuraavana päivänä saksaa.

Kaksi päivää oon täällä nyt ollu ja toinen vapaa iltani on menossa. Aika on vaan vierähtäny eteenpäin. Päivät kuluu ja yhtäkkiä onkin jo taas nukkumaanmenoaika. Täällä tämä elämä on alkanu hulinalla ja sitä se tulee olemaan ainaski vielä ens viikon, ennen ku päästään siis siihen normaaliin rytmiin. Perheen äidillä on tällä viikolla ylimääräsiä töitä ja perheen vanhimmalla tytöllä on kesälomaa. Ens viikolla se hulina vain jatkuu, kun Hannan vanhemmat tulee Suomesta viikoksi kylään. Sitten alkaa normaali arki. Ehkä.

Kun olin lähdössä Suomesta tänne, sain perheen äidiltä Hannalta mailia, että ovat kaikki täällä mahataudissa. Hyvä alku. Mutta ei semmoset pelota. Se tarttuu jos on tarttuakseen, joten ei muuta kuin laukut mukaan ja menoksi. Lentokentältä mut tuli siis hakemaan Volker. Jos mua joskus on jännittänyt, niin tuun muistamaan varmaan aina sen, kun sain laukkuni Frankfurtin kentällä ja lähdin kävelemään kohti uloskäynti merkkiä. En ollu koskaan nähny perheen vanhempia livenä enkä edes kuvasta. Lapset kyllä, mutta en tiennyt yhtään, että kuka mua tulisi vastaan. Sydän hakkas ehkä viittäsataa innosta ja jännityksestä. Mutta voi sitä helpotusta kun tulin seuraavaan tilaan. Heti siellä 10 m päässä seisoi hymyilevä mies joka vilkutti mulle iloisesti. Olin varmaan tosi väsyneen ja helpottuneen näköinen, enkä osannut sanoa kuin Hallo! kun kädestäpitäen toisiamme tervehdittiin. Suomessa äiti oli jo miettinyt kaikenlaisia kauheuksia, että mikä mies sieltä voikin tulla mua hakemaan. Sovittiin jopa salasana, mikä mun pitää sanoa ensimmäisessä puhelussa kotiin Suomeen. Jos salasanaa ei kuuluisi, tietäisi äiti että nyt ei ollut kaikki kunnossa. En sitten tiiä oisko hän soittanut ratsujoukon vai hälyyttänyt paikalliset voimat mua pelastamaan jos salasanaa ei ois kuulunu. Mutta onneksi kaikki oli mitä loistavimmin, joten ratsujoukoilta vältyttiin.

Koska Bad Mergentheimiin on n. 1,5 h matka Frankfurtista, tuli Volker hakemaan mua autolla. Kun päästiin kotiin perille, oli jo ihan pimeä. Auto pysäytettiin Edelfinger kadulle, mutta taloa ei näkyny missään. Kohta mulle selkeni, että talo olikin n. 100 porrasta ylempänä, puiden takana silleen piilossa että pimeällä sitä ei juuri nähnyt. Volker sai kyllä kaiken kunnioitukseni, sillä eihän sinne talolle mitään hissiä tietenkään ollut, eikä kunnon ramppia. Mutta mihinpä me sitä, meillä oli Volker ja Volkerin rattaat. Jostain auton uumenista hän kaivoi pienet puiset rattaat, joihin hän asetteli mun 23 kiloa painavan laukun ja ainakin 50 kiloa painavan vesikanisterin ja lähti vetämään niitä rattaita ylöspäin. Talolle meni siis portaat, joihin oli kotikonstein kiinnitetty kaksi lankkua niin, että hän pystyi vetämään rattaita perässään. Vaikka mulla oli kädessä vaan alttoviulu ja läppärilaukku, oli ylöspääsy todella helpotus. En yhtään kyllä ihmettele miksi muutto taloon ei ollu ollu hohdokasta..en ymmärrä, miten ne on saanu mm. flyygelin vietyä asuntoon. Mutta ehkä silloin oli vain vähän isommat rattaat käytössä ja muutama Volker lisää..tai sitten ei.

Kun päästiin ovelle, juoksi 8-vuotias Anna tyttö meitä vastaan. Hän oli saanut nyt erityisluvan olla vähän kauemmin hereillä, koska mä olin tulossa. Annan ja perheen äidin Hannan kanssa me katsastettiin talo pikaisesti, jonka jälkeen mentiin syömään rauhassa iltapalaa ja tutustumaan. Mutta eipä sitä tutustelua keretty tehdä kuin muutama minuutti, kun pikkuneiti Iris (kuukausi sitten 2v.) heräsi ja samantien oksensi. Syntyihän taloon liikettä. Yksi auttaa Iristä, yksi luutuaa lattiaa, yksi selittää mulle tarinaa pihalle haudatusta linnusta ja minä vaan ihmettelen kaikkea ja syön iltapalaa. Oli koomista, mutta heti tunsin, että olin kuin yksi perheenjäsen. Elämä jatkui juuri sellaisena kuin se oli siihenkin asti ollut. Ja se oli mitä parhainta. Tutustuminen tehtiin muutamassa minuutissa ja oli heti kotoinen ja hyvä olo. Nyt oltiin jo kuin vanhat tutut.

Nukkumaan mennessä mulla ei ollut seuraavasta päivästä mitään tietoa, että mitä silloin tapahtuisi, joten en tiennyt mihin aikaan mun pitäisi seuraavana aamuna nousta. Olin kuunnellut vanhempien keskustelua siinä muutaman minuutin ajan kun oltiin oltu iltapalaa syömässä ja kaikesta siitä päättelin, että perheenjäsenet on melkoisia aamuihmisiä. Käskivät esimerkiksi Annan nousta ennen seittemää, vaikka Annallahan on siis vielä kesäloma tämän viikon. Niinpä päätin hylätä haaveeni pitkään nukkumisesta ja laitoin kellon herättämään kaheksalta. Saapa nähä toteutuuko kotijoukkojen unelma, että muuttuisin täällä aamuihmiseksi. Mutta kuten Eeva totesi "ei meistä saa aamuihmisiä, ei sitten millään". Ehkä on siis uskomista Eevaan. Mutta ei kannata silti heti sitä unelmaa haudata! Kaikkihan on vielä mahdollista. Alku on ollut ainakin lupaava. Kaksi aamua, sisältäen aikaisen herätyksen ja toinen oli vielä vapaaehtoinen!

Anna on ollu heti alusta asti tosi hyvää kaveria ja ystävällisesti ilmotti mulle eilen toimivansa mun apuna ja tulkkina, jos en ymmärrä kaikkea mitä Volker tai joku muu saksalainen sanoo. Aika hyvin oon käyttänytkin tätä lupausta hyväksi. Iriskin uskalsi tulla aamulla jo lähelle ja kohta oli haluamassa jo syliin.

Aamupäivällä Hannan piti lähtä töihin ja koska Anna meni kaverille, lähettiin me Volkerin ja Iriksen kanssa kolmestaan kävelylle, koska Volkerilla oli vielä vapaapäivä. Käveltiin urheasti varmaan tunti tai kaks, vaikka vettä sato välillä tosi paljonkin. Toinen piti sateenvarjoa, toinen pukkas rattaita. Matkalla käytiin kahvilla ja teellä ja sain kuulla paljon kaupungin historiaa ja sellasta. Tietenkin kaikkea musiikkiin liittyvää unohtamatta!

Lapset on täällä nukkumassa viimestään puol yheksään mennessä kumpikin. Eilen Iris nukahti kuuden jälkeen, Anna meni nukkumaan seittemän jälkeen... Näinpä illat täällä on todella rauhallisia.
Iltasella kun olin huoneessa, Hanna tuli ja kysyi haluanko tulla kattoon niitten kanssa niitten lomavideota. No tokkiinsa! Niinpä linnottauduttiin Hannan ja Volkerin kanssa tuohon yläkerran aulaan. Volker oli ottanu leffajuomista mukaan, punaviiniä. Punaviiniä ja lomavideota Hannan ja Volkerin kanssa pienessä aulassa puulaatikoitten päällä. Olihan se koomista mutta kivvaa!

Tänään onkin sitten juosta niin pankki- kuin oleskelulupa asioilla. Tosin Saksassa virastojen aukioloajat on mitä ihmeellisimmät ja niinpä onnistuttiin saamaan mulle vasta pankkitili. Tänään oli myös mun eka virallinen työpäivä! Anna oli isänsä kanssa retkellä, mä hoidin Iristä. Aika meni nopeaa ja Iris oli reipas. Tämähän on helppoa työtä ja vielä kivaakin! Hanna joutuu tekemään tällä viikolla ylitöitä, joten sanoi mulle äsken yrittävänsä järjestää mulle myös ens maanantain vapaaksi, vaikka se ois oikeesti mun työpäivä. Eka kolmen päivän loma luultavasti siis jo tiedossa. Nyt illalla käytiin Volkerin kanssa katsomassa jossaintuollajossakintalossa power point esitys tän alueen ympäristöstä. Oli melkoisen mielenkiintoinen, koska mukana oli paljon kuvia joten mäkin pysyin ainakin välillä kärryillä! Tein myös valaistuksen ja tajusin Edelweiss:n tarkottavan kukkaa sillä näin siitä kuvan siellä esittelyssä. Kuorossa on tullu monta monituista kertaa laulettua Edelweiss laulua, mutta nyt vasta tajusin sen olevan valkoinen kukka. Kyllä Reeta aina laulunsanat miettii tarkkaan ennenku alkaa laulamaan..Hienoa.
Tällä reissulla uskaltauduin jopa aukaisemaan suutani kunnolla ja sain muododtettua saksaksi jo lauseita toisen perään. Ehkä se tästä pikkuhiljaa.

Kaikki on siis menny mitä loistavammin! Jopa paremmin mitä osasin koskaan kuvitella. Täällä viihtyy, todellakin. Kaksi ekaa päivää takana ja innolla ootan jo seuraavaa. Nyt nukkumaan. Huomenna on siivouspäivä!