Mua itkettää. En tiiä, millon tää helpottaa. Ikävä ottaa ja vie ja pysyy. En pysty vieläkään kattomaan Saksan kuvia. En vaan pysty siihen, on liian ikävä. Oon vihanen itelleni, koska en osaa pitää kunnolla yhteyttä. Kun kaipaan liikaa, en osaa pitää yhteyttä. Taustalla soi levy, jonka Maarit teki mulle Saksasta tullessani. Se levy auttoi mua käsittelemään sitä surua, minkä luulin pystyväni hetkessä käsittelemään. Toisin kävi.
Istuin äsken vain pimeässä. Millon tää helpottaa? Sinne jäi mun toinen perhe, sinne jäi varsinkin ne kolme ihmistä, jotka tekivät mun vuodesta unohtumattoman. Mun ystävät muodosti siellä mun perheen, rakkaan perheen. Sinne jäi ihmisiä, joiden seurassa rakastin olla.
Millon tää helpottaa, voi milloin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti