Viimeistä viedään.

Viimeistä viedään- päivitystä siis. En tiedä, onko tämä tämän blogin loppu vai tuleeko vielä myöhemmin loppusanoja. Tai voihan olla niinkin, että tämä jatkuu. Sitä en tiiä mitä tänne seuraavaksi tulis. Ehkä opiskeluahdistuksia, ehkä työkuvioita, ehkä uutta au pair elämää tai ehkä jotain muuta, mistä vielä ei puhuta. Paljon on ilmassa, mutta mistään en tiedä. Viimeistä varmaa päivitystä Saksasta viedään siis.

Huomenna lähtö kotoa on 6.45. Lähtö Saksan kodista, josta on tullut tosi tärkeä mulle. Jossa oon kohdannut niin ihania kuin surullisiakin asioita. Kodista, jossa oon tuntenut olevani kuin kodissani ja jonne on ollut kiva reissulta ja päivän päätteeksi palata. Kodista jossa oon vuoden asunut.

Eilen ja tänään oon pakannut ja pakannut. Ilmoitin eilen myös Ryanairille alttoviulustani ja ilmoitin, että otan mukaani yhden matkalaukun sijaan kaksi laukkua. Kun Hannan kanssa vähän sumplittiin asioita ja tavaroita, saatiin kaikki tavarat hyvin pakattua. Mutta täytyy myöntää, etten todellakaan tiiä, miten me tämän tavaramäärän kanssa selvitään lentokentälle asti. Tänään lähetin Suomeen myös 20 kiloa painavan paketin. Jotenkin kummassa sitä lisätavaraa vaan oon kertynyt.

Kävin tänään Joachimin kanssa jätskillä. Ajeltiin kaupungin läpi ja yritin ahmia silmilläni kaiken mitä vain silmieni eteen tuli. Niin ettei mikään muisto tai mikään paikka jäisi unohduksiin, vaan muistaisin aina.
Syötiin iso annos jätskiä ja muisteltiin kulunutta vuotta. Siitä on tullut mulle tän vuoden aikana vaan niin tärkeä. Lopuksi se laulo mulle vielä laulun ja niinpä lauloin myös sille. Kyyneleitä ei vaan pystynyt pidättelemään. Tuun varmaan aina muistamaan sen kuinka se ajoi talomme edestä pois käsi korkealla ulkona, että näin vielä tien päähänkin asti sen auton ja sen käden, jolla se vielä vilkutti.

Äskeen syötiin perheen kanssa viimeisen kerran iltapalaa yhdessä. Muisteltiin mun tuloa tänne ja sitä koomista tilannetta jolla kaikki alkoi. Oli jotenkin tosi haikeaa, vaikka olikin tavallaan ihan samanlaista kuin mitä tahansa muu ilta, koska eipä sitä näitten lasten kanssa rauhallisia hetkiä paljon löydä.

Yritän uskotella ittelleni, että oon vaan menossa lomalle Suomeen...muuten ehkä hajoaisin. Kahdeksan jälkeen Fabrice tulee hakemaan mut ja vietetään sen, Nastian ja Benjaminin kanssa viimeistä kertaa iltaa/yötä yhdessä. Vaikka monet vaikeat jäähyväiset on jo takana, on surullisimmat jäähyväiset vasta edessä. En tiiä, en todellakaan tiiä, miten voin sanoa niille kolmelle..jäähyväiset. En halua tehä sitä. Niistä on tullut ihan liian rakkaita mulle..mulla tulee niitä niin ikävä. Niin ikävä.

Oli ihanaihanaihana vuosi. Olen sanaton. Oli yksi parhaimmista vuosista ikinä.

Itkettää.