Miksi ei voisi pitää kaiken, onko pakko luopua?

Elämässä on kerrassaan vaikeita asioita. Vaikeita päätöksiä.

Mun päivät täällä vähenee ja ajatus kauhistuttaa joka päivä vaan enemmän.

Toisaalta tosi aikaset aamun herätykset on poissa ja pääsee asumaan omaan kotiin, jossa saa tehä aina sitä mitä haluaa, eikä tarvi aina miettiä, että mitähän tämä perhe haluaa ja sitten tehä vasta sitä, mitä ite haluaa. Esimerkiksi se, kun on lähössä jonnekkin ja pitää käydä suihkussa. Aina pitää suunnitella niin, että muu perhe ei tarvi kylpyhuonetta. Koska niitten tarpeet menee kuitenkin aina eelle ja sitten tulen vasta minä. Eihän ne sitä oo silleen tietenkään sanonu, mutta niinhän se on. Oon au pair ja töissä täällä, nämä asuu täällä. Muutenkin ootan sitä, että saan huoletta mennä sillon nukkumaan kun huvittaa, herätä sillon ku huvittaa, eikä tarvi aatella, että mitä muut aattelee. Tai saan vaikka mennä keskellä yötä keittiöön juomaan teetä, jos siltä tuntuu tai voin huoletta kulkea aamulla yöpuvussa tai olla koko päivän tekemättä vaikka mitään, jos siltä tuntuu.

Toisaalta oon niin kotiutunu tänne. Tämä kaupunki on tullut tosi tutuksi. Tiiän mistä löytyy mitäkin, tiiän oikoreittejä, tiiän missä kaupassa on halvinta. Kadulla kun kävelee, tulee tuttuja vastaan, naapurit moikkaa ja jää poriseen. En oo vaan vieraana täällä, vaan tää kaupunki on ottanut mut vastaan ja tehny mun olon kotosaksi täällä. Mulla on harrastuksia, joista on tullu osa elämää. Joka viikko polkasen pyörällä laulamaan tai soittamaan, meillä on esityksiä ja se rajoittaa muuta elämää, koska on joskus tiukkojakin aikatauluja, mutta se kaikki on vaan ihanaa. Oon tullut tärkeäksi osaksi orkesteria ja kuoroa, enkä oo vaan joku laulaja tai soittaja, joka tuossa muutaman kuukauden pyörii jaloissa. Rakastan saksan kieltä, rakastan kuulla sitä, eri murteita ja eri aksentteja. Rakastan puhua saksaa. Saksan seutu on tosi kaunista, minnetahansa melkeen menee, saa ihastella sen loistokkuutta ja ennenkaikkea puhtautta. Saksan kulttuurihistoria on tosi mielenkiintosta ja ne kulttuuriperinteet, joita vaalitaan täällä vielä tänäkin päivänä, on jotain niin sellasta, mistä suomalaisena on kyllä välillä tosi kateellinen. Ihmiset kunnioittaa menneitä ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisista. Täällä ei pelätä ulkomaalaisuutta ja jokainen ihminen otetaan vastaan sydämellisesti, oli se sitten siperiasta tai suomesta.

Mutta kaikista isoin ja tärkein asia, mitä mulla jää ikävä on ystävät. Kun tulin tänne ja en tienny, että mihin suuntaan lähtisin(tarkotan, että mistä voisin oikeesti löytää ystäviä) aattelin jo, että no, kyllähän se 9 kuukautta menee, vaikka ei kunnon ystäviä löytyiskään. Aluksi iski jotenkin sellanen epätoivo, että enhän mää tiiä, että mistä niitä ystäviä vois ees löytää ja missä tutustua ihmisiin. Mutta jotenkin se tie aina vaan vei sellaisiin paikkoihin, missä oli ihmisiä ja ennenkuin huomasikaan, oli tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja niistä oli tullu osa elämää ja niistä oli tullu tosi tärkeitä. Huomasi, että kun oli vähän aikaa erossa, tuli jo ikävä. Huomasi, ettei ollut yksin ja avun tarpeessa pystyi turvautumaan ystävien apuun. Tulevaisuus pelottaa, koska kun lähen Suomeen, jakautuu ystävät sitten eri paikkoihin. Saksaan lähtiessä oli paljon helmompaa, vaikka Suomeen jäi kaikki ystävät, koska pystyi aina aatteleen, että no 9 kuukauden kuluttuahan mä tuun jo takas. Mutta nyt on ihan eri tilanne. En tiiä millon tuun Saksaan takas, en tiiä millon meen Ukrainaan, en tiiä millon meen Ranskaan. En tiiä, millon nään täällä saadut ystävät uudestaan. Jotkut asiat on myös täällä vielä kesken. Haluaisin tehä ja nähä täällä vielä paljon asioita. On myös ihmisiä, joihin haluaisin tutustua vielä paljon paremmin ja toivon ja rukoilen, että aika antaa siihen myöten.

On sellanen tunne, että sydän revitään kahtia ja en tiiä, että miten voisin pitää sen kokonaisena. Ja aikaa täällä on vielä ja enää 24 päivää.