Alamäkeä seuraa aina ylämäki.

Nyt on ihan uskomaton fiilis! Enpä ois eilen aamulla uskonu, että kuinka hieno päivä on edessä.

Aamulla oli ensinnäkin tosi vaikea nousta ylös. Väsytti koko aamupäivän. Anna kiukutteli, kun tuli kotiin. Keitin Couscousseja vähän liikaa ja koska lopulta Volker ei ees tully syömään, meni ruokaa hukkaan tosi paljon. Soitin Nastialle, että millon tavataan illalla, mutta se olikin tullu kuumeeseen, joten meijän illan suunnitelmat meni nurin. Soitin Hopelle ja sekin oli sairaana. Melkein siis hylkäsin ajatuksen lähtä illalla jonnekin. Hanna soitti, että tulee töistä aika myöhään, joten jos puen Iriksen ja meen sen kanssa päivällä pihalle, pääsen lähteen heti orkesteriin, kun Hanna tulee kotiin. Oltiin Iriksen kanssa nopeita ja jouduttiin oottaa ulkona yli 20 min. Onneksi naapurin rankkis mies tuli pihalle ja oli kivaa sen kanssa ekaa kertaa porista muuta kuin tervehdykset, heh. Mulla oli 15 min aikaa kävellä puolen tunnin matka orkesteriin. Orkesterissa ei huvittanu soittaa, koska uudet kappaleet oli niin vaikeen nopeita, enkä ollu kerenny ja jaksanu harjotella. Lopulta oli kyllä onneksi tosi kiva soittaa, kun kappaleet alko vähän jo sujumaan ja tunnelma oli tosi lepponen. Orkesterin jälkeen oli niin kova nälkä ja koska Nastia oli sairas, eikä voitu mennä Arinin pitseriaan yhdessä syömään, menin sitten yksin keskustaan yhteen kahvilaan. Onneksi sattu kirja Ps.Ich liebe dich- mukaan, niin aika kului kivasti. Juuri kun aattelin, että taitaa mennä ilta elokuvia katellessa, soittaa Marjukka. Ja niinpä lopulta menin myöhemmin sen ja Sadron kyydissä tanssimaan ja iltaa viettämään. Kun mietin, että mitähän sitä sunnuntaina tekis, lähettää Elena viestiä ja kysyy mua luistelemaan. Yhtäkkiä kaikki ongelmat oli ratkaistu ja kun mietti päivää taaksepäin, niin jokaisesta tympäsevästä asiasta oli seurannu jotain hyvää.

Lopulta oli niin mahtava ilta että! Marjukan kanssa kyllä riittää juttua ja aika ei kyllä käyny yhessäkään vaiheessa liian pitkäksi. Harmi vaan kun ne lähti jo kahen aikoihin pois. Oli just menossa nii hyvät biisit, etten millään malttanu lähtä vielä ja päätin kävellä sitten vähän myöhemmin kotiin. Siihen päätökseen oon kyllä niin tyytyväinen. Siinä sitten tanssin ja kävin moikkailemassa tuttuja. Tapasin myös Eevan ja mun symppis pojan, jonka seurassa ei vaan voi olla muutakuin hymy korvasta korvaan.

Myöhemmin sitten istuin siellä ja katselin muitten tanssia. Yhtäkkiä siihen viereen tuli joku mies, joka alko vaan poriseen. Olin aluksi ihan hukassa, koska en vaan kuullu mitään ja en vaan ymmärtäny mitään. Jouduin ehkä satakertaa aina pyytään sitä toistaan, että mitä se oli sanonu. Mietin jo mielessäni, että se tylsistyy mun kaa juttelemiseen varmaan tosi nopeaa, kun tuntu etten tajua mitään, mitä se sanoo. Mutta mitä vielä. Juteltiin sen kanssa koko loppuilta tai yö ja vaikka sanoin, että uskallan kyllä mennä yksin kotiin, niin se saatto mut meijän tielle asti. Oltiin siis nähty aikasemmin kotimatkalla kaks poikaa, jotka oli ollu vähän liian vauhdikkaalla tuulella ja se aatteli paremmaksi saattaa mut niin pitkälle, ettei mitään vaaraa varmasti olisi. Kun mulla ei kerta sähköistä pistintäkään ollu :D Opin siltä mieheltä, siis Thomakselta saksaa varmaan eniten, mitä oon täällä oppinu. Ihan niin mahtava persoona että! Tuli kyllä ihan tosi mahtavat keskustelut sen kanssa! Niinpä mää maltoinkin tulla kotiin jo peräti kuudelta aamulla. Muut nousi ylös just kun mä pääsin omaan huoneeseeni. Eipä siis oo muuttunu mun loma-unirytmi vielä mitenkään. Oho.

Huomenna luistelemaan Heilbroniin Nicolen, Elenan ja vissiin sen perheen kans. Voi vitsiläinen, että on hyvä olla.